Pyörän elämää

Armas punavalkoinen menopelini - vuodesta 1994 minua palvellut Nopsa - osoitti taas taannoin sitkeytensä. Polkupyörä-parka repsahti auton pyörätelineestä, ja raahautui hyvän matkaa pitkin maantietä. Ja säilyi täysin vaurioitta.

Nopsalla täytyy olla reipas suojelusenkeli, mikäli sellaisesta pyörän yhteydessä voi puhua, tai sitten ne kuuluisat kissan yhdeksän elämää. Henkiä ovat tähän mennessä kuluttaneet ainakin seuraavat tapahtumat.

1. Kilpa-ajo portaita alas
2. Polkupyöräakrobatia
3. Ajelu leirimaastossa
4. 3 henkilön samanaikainen ajelu
5. Varkaus (roisto palautti pyörän 2 viikon "lainan" jälkeen)
6. Auton perässä roikkuminen.

Vielä kolme henkeä on siis jäljellä. Jään mielenkiinnolla odottamaan.

Lenkkariestetiikkaa

Suomalaiset ovat tuulipukukansaa, väitetään. Sekö lie syynä siihen, että lenkkikenkäestetiikka änkeytyy myös käyttöesineisiin.

Esimerkiksi hammasharjat. Mitä tehokkaammaksi mainostettu kalustonkiillotin, sitä enemmän se muistuttaa - lenkkaria. Pohjavärinä on yleensä valkoinen, ja tehosteena joku hipheikiva väri, vaikkapa tuskanpunainen. Muotoilu on tehokkaan virtaviivainen ja vauhdikas, mutta samalla paksu pohja/ harjaosa viestii siitä, että koivet/ hampaat ovat tuotteen kestävässä suojelussa.

Tai pyöräilykypärät. Haluaisin mieluusti tietää sen jengin, jonka salajuonen vuoksi pyöräilykypärien muotoilu on annettu estetiikalle sokeisiin käsiin (tai tässä tapauksessa kai pikemminkin silmiin). Miten voi olla mahdollista, ettei nykymaailmassa ole muotoilijaa, joka osaisi suunnitella teknisesti hyvän, mutta samalla myös ulkoasultaan miellyttävän näköisen pyöräilykypärän? Miksi kypärän pitää näyttää lähes poikkeuksetta päähän läntätyltä - niinpä niin, lenkkarilta? Tällainen vähänkin isopäisempi pallontallaaja näyttää lenkkari päässään parhaimmillaankin humanoidilta. Vai onko niin, ettei niitä hyvännäköisiä pyöräilykypäriä vain tuoda tänne raukoille rajoille?