Metsä

Eilen oli taasen lenkkipäivä, näitä Ievan elon kohokohtia. Lähdimme matkaan Kouvola-talon nurkalta, ja suuntasimme kohti Ravikylää. Päädyimme poukkoilemaan alueelle, joka muistuttaa suuresti Kaupin urheilupuistoa Tampereella (Ei-tamperelaisille Kaupin selitys: metsää ja polkuja). Tirpat karjuivat kilpaa kutostien kanssa, pilvet roikkuivat laiskasti melkein kuusenlatvoissa kiinni ja kevät lymyili ties missä.

Nina muisti nähneensä kyseisellä alueella pienen lammen, joten ei kun lätäkköä metsästämään! Poikkesimme pääpoluilta polkutiheikköön, joka poukkoili yhtä loogisesti kuin verisuoniverkosto, ja me siellä seassa. Ei löytynyt lampea heti, mutta ei hätää, aina voi poiketa seuraavalle polulle, ehkä se lymyääkin seuraavan mutkan takana! Erinäisistä mutkista kääntyiltyämme huomasimme olevamme jossakin - öö, metsässä? Siinä sitten törötimme kuin kaksi Punahilkkaa suunnista sekaisin. Susihukan ei sentään tarvinnut tulla meitä pelastamaan, vaan loikimme ihka omin pikku töppösin mättähien kautta pääpolulle ja lopulta sivistyksen pariin.

Lenkki venähti sitten liki kolmituntiseksi hortoiluksi, ja jäi Greyn anatomiakin katsomatta (Ne jotka tietävät piintyneet tapani ja koukuttumiseni tason ko. sarjaan - aplodeja, pyydän). Mitä nyt yksi telkkari meinaa, kun voi seikkailla metsässä ja hihittää kuin peikko!

Ihmisten pitäisi eksyillä useammin. Tekee kaikin puolin hyvää.

Viikonlopputaidetta

Tärpätinhaistelua, sormiin imeytyvää syväpainoväriä, prässin vääntämistä, sävyjen hakemista... Viikonloppua voi viettää monin tavoin. Tässä tapauksessa kyseessä on uusi harrastukseni: Mitä on metalligrafiikka? (Ko. listalta olen kokeillut kuivaneulaa, viivasyövytystä, akvatintaa, pehmeäpohjaa ja monotypiaa.)

Lauantaina viisi ja sunnuntaina kolmisen tuntia kului rattoisasti grafiikan kurssin omatoimityöpajassa. Vedostin lukuvuoden aikana työstämiäni laattoja. Aika surkuhupaisia teelmiä! Yksi laatta viidestä taitaa olla sellainen, johon olen jotakuinkin tyytyväinen, kaikissa muissa on jotain ärsyttävää. Vedoksista puhumattakaan. Kokeilin (itselleni) uutta tekniikkaa, monotypiaa, jossa väriä suditaan suoraan laatalle (tässä tapauksessa offset-levylle), ja vedetään sitten prässin läpi. Roskiin meni jotta viuhahti.

Vielä suihkunkin jälkeen näytän siltä kuin olisin möyrinyt pari viikkoa kukkapenkissä ja jättänyt kädet pesemättä.

En viitsinyt ottaa pajaan kovin kummoisia eväitä, joten elin viikonlopun pääasiassa karkin, sipsien, rieskan ja omenapiirakan voimin. Viimeksimainittua saa läheisestä museokorttelin kahvilasta. Aivan fantastinen paikka! Paljaat hirsiseinät, joiden katteena siellä täällä on vanhoja Kouvolan Sanomia - siis tyyliin vuodelta 1919. "Ostetaan rajaton määrä maitoa" on yksi suosikki-ilmoituksistani.

Taideviikonlopun kruunasi kaksi piiiiiitkää lenkkiä mukavan paikallisoppaan kanssa. Kouvolastakin löytyi vettä! Ehkä tämä kaupunki on sittenkin asuttava.

On the road

Viime aikoina on tullut köröteltyä junassa päivänä jos toisenakin. Tänään yritin velvollisuudentuntoisesti vähän tehdä töitäkin, mutta suurin osa ajasta kului joko autuaassa (ja niskojajumittavassa) horroksessa tai visuaalisten ärsykkeiden & assosiaatioiden parissa: kas, pelto - mukavan näköinen maalaistalo, tuollaisen kun saisi - metsän suojassa lumimöykky - eikö noissa radanvarressa olevissa kerrostaloissa ole meluisaa? - ja niin edelleen...

Kuuntelin levyjäkin. Jostakin syystä en tule muuten kuunnelleeksi musiikkia juurikaan kotona, vaan lähinnä matkustaessani. Kotona pidän hiljaisuudesta, liikaäänet syövät muka aikaa ja tilaa. Mutta junassa Emma Salokosken Kaksi mannerta on täydellisesti kevät. Viikonloppuna lähestyin varovaisesti Toolin Lateralusta, enkä katunut.

Ja huomenna taas junaan.

Unohdetut runoilijat

Oletteko kuulleet runoilijasta nimeltä Jyri Schreck? Minä en ainakaan ollut ennen viime kevättä, jolloin sattuneista syistä pengoin Tampereen yliopiston kirjastossa Eeva-Liisa Mannerin kokoelmaa. Mikä määrä runokirjoja! Ja paljon sellaisia kirjoittajia, joista harva on nykyisin kuullut. Tai no, joista MINÄ en ollut kuullut. Kaanon on armoton! Miksi jotkut muistetaan ja toiset unohdetaan? En suostu uskomaan, että teosten sisältö tai muoto yksin ohjaa kirjoittajan kohtaloa. Liekö asiaa tutkittu missään - tai onko sitä edes mahdollista tutkia?

Joka tapauksessa Schreck oli yksi näistä uusista tuttavuuksista, jonka kirjoja löysin vielä kirjastostakin:


Myös katu on virta,

sinä et astu kahdesti

samalle kadulle,

tähdet näkyvät toisin oveltasi,

myös kevät on toinen kevät puistossa

toisena vuonna,

ja kuitenkin

sinä värähdät kylmästä:

et sinä kulje unohtamatta

lakaistujen jälkiemme ylitse

näitä pitkiä katuja täältä

toisiin puistoihin.

(Jyri Schreck: Kaupunki ja villivaahtera, 1975)

Sininen linna

Listalle lisääntyi L.M.Montgomeryn Sininen linna. Kirja ilmestyi eteeni siirtäessämme kirjastoyksikkö K:n aineistoa kirjastoyksikköön V. Yleisissä kirjastoissa moiseen opukseen ei enää helposti törmää, vaan se on ilmeisesti siirretty ei-klassikkona varastojen syvyyksiin, ellei sitten paperinkeräykseen. Tavallaan ymmärrän, tavallaan en.

Kirja on kieltämättä vielä kirjoittajan klassikkoteoksiakin pateettisempi, ja henkilöhahmot (varsinkin ne ei-niin-mukavat) ovat kovin yksiulotteisia. Anna- tai Runotyttö-sarjoista poiketen päähenkilö on (heti aluksi) vanhempi, kolmekymppinen, eikä näin houkuta nuorempia lukijoita samaistumaan. Vanhempia taas saattaa vieroksuttaa tyttökirjailijan leimaa kantavan Montgomeryn nimi.

Toisaalta kirjan teemoissa on tarttumapintaa nykyhetkeenkin. Naisen kapina häntä hallitsemaan pyrkiviä ihmisiä ja normeja vastaan, nuoren naisen ahdistus omasta yksinäisyydestään - eipä ole aika niistä vieläkään ohi ajanut. Valancy Stirling on Bridget Jonesin sielunsisko 1800-luvulta. Tosin varsin siveä sellainen.

Joka tapauksessa kirja on ajanut lukulistallani ykköseksi. Pikku välipala, muttei suinkaan vähäpätöinen.

Timber!, Runous ja Latvia

Sarjamme "Kouvolan kyltit" jatkuu. Rappukäytävän seinään oli läiskäisty vinoon aanelonen, joka ilmoitti: Naapuritalo kaataa puun! Harmillista kyllä kuusi oli jo kyljellään kun saavuin töistä kotiin. Jäi taas jotain näkemättä.

Niille, jotka eivät vielä ole päässeet tutustumaan aiempiin kylttibongauksiini, tiedoksi myös kaksi edellistä:

1) Tähän ei saa varastoida lunta! (Puukyltti kellarin nurkassa)
2) Eipäs kakita siihen työmaalle! (Kyltti rakennustyömaalla Kaunisnurmessa)
3) Ja nyt siis uusi: Naapuritalo kaataa puun! (A4 rappukäytävän seinällä)

Lueskelin tässä taannoin netistä ääneen T. S. Eliotin runoelmaa The Waste Land. "April is the cruellest month", niinpä niin. Joskin suosikkisitaattini on vähän etäämpänä samassa runossa: "I will show you fear in a handful of dust". Haa! Galadriel voisi heittää jotain tällaista Frodolle. Ainakin minulle tulee heti mieleen haltiat, viitat ja taikametsät.

Vieraskielisten tekstien ääneenlukeminen on muuten mukavaa. Viime aikoina moista ei ole tullut harrastettua, mutta joskus menneisinä aikoina opettelin ääntämään latviaa lukea läpättämällä ääneen kirjaa nimeltä Mazais princis (=Pikku prinssi).

Kieli oli koko ajan umpisolmussa. Kokeilkaa vaikka: "Luuk, mans nosleepums, tas ir loti vienkaarss: iisti mees redzam tikai ar sirdi. Buutiskais nav aciim saredzams." Tämä on se ketun salaisuus. En tosin olisi tajunnut sitä vertaamatta latviankielistä ja suomenkielistä painosta, vaikka lauseessa onkin muutama tuttu sana. Onneksi kuvien perusteella pystyy suunnistamaan aika hyvin.

Latvian taitoni ei tosin tainnut huimasti parantua intensiivisistä lukusessioista huolimatta. Edelleen ainoita muistamiani lauseita ovat: "Pilseetas nomalee nav puku kiosku", eli "Esikaupunkialueella ei ole kukkakioskeja" sekä "Jo es esmu taa veerta", eli "Koska olen sen arvoinen."

(P.S. Koneessani ei ole riittävästi merkkejä latvian kielen kaikkia aksentteja sun muita varten, joten oikeinkirjoitus on, hm, mitä on)

Kittee

Matkasimme junalla Kitteelle, ja tulimme vahingossa uudelleenristineeksi kaksi paikkakuntaa. Vimpele ja Setälahti saavat kiittää uusista nimistään Q:n ja Ievan tukkoisia korvia.

Kittee oli viipyilevä ja lempeä maaliskuun auringossa. Ohjelma oli loistava - pelkkää syömistä! Ja vähän ulkoilua, jotta ruoka maittaisi paremmin. Kiteen Karhun kanssa emme tehneet lähempää tuttavuutta, mutta kirkon luona otettiin kunnon turistikuvia ja törmäiltiin Marimekon überahtaassa tehtaanmyymälässä. Sunnuntaina kavuttiin lintutorniin Natura-alueella.

Kyökkitiimi toimi saumattomasti. Menu sisälsi mm. uunilohta (ja paljon tilliä), kermaviilikastiketta (ja paljon tilliä) sekä pannukakkua jäätelöllä (ilman tilliä). Suurkiitokset isäntäväelle & matkaseuralle!