Mankeli

Hurahdin täysillä lukemaan Henning Mankellia. En ole koskaan ollut mikään dekkaristi, enkä vieläkään sellaiseksi ilmoittaudu, mutta niinpä vain viidettä Wallenderia viedään Mankell-mankelissa. Tietysti samankaltaisina toistuvat rakenteet/ ilmaukset vähän tökkivät, mutta opukset eivät toistaiseksi ole naurattaneet samalla lailla kuin Remes, jota en yhtään pystynyt ottamaan tosissani. Våffor då?

Pyörän elämää

Armas punavalkoinen menopelini - vuodesta 1994 minua palvellut Nopsa - osoitti taas taannoin sitkeytensä. Polkupyörä-parka repsahti auton pyörätelineestä, ja raahautui hyvän matkaa pitkin maantietä. Ja säilyi täysin vaurioitta.

Nopsalla täytyy olla reipas suojelusenkeli, mikäli sellaisesta pyörän yhteydessä voi puhua, tai sitten ne kuuluisat kissan yhdeksän elämää. Henkiä ovat tähän mennessä kuluttaneet ainakin seuraavat tapahtumat.

1. Kilpa-ajo portaita alas
2. Polkupyöräakrobatia
3. Ajelu leirimaastossa
4. 3 henkilön samanaikainen ajelu
5. Varkaus (roisto palautti pyörän 2 viikon "lainan" jälkeen)
6. Auton perässä roikkuminen.

Vielä kolme henkeä on siis jäljellä. Jään mielenkiinnolla odottamaan.

Lenkkariestetiikkaa

Suomalaiset ovat tuulipukukansaa, väitetään. Sekö lie syynä siihen, että lenkkikenkäestetiikka änkeytyy myös käyttöesineisiin.

Esimerkiksi hammasharjat. Mitä tehokkaammaksi mainostettu kalustonkiillotin, sitä enemmän se muistuttaa - lenkkaria. Pohjavärinä on yleensä valkoinen, ja tehosteena joku hipheikiva väri, vaikkapa tuskanpunainen. Muotoilu on tehokkaan virtaviivainen ja vauhdikas, mutta samalla paksu pohja/ harjaosa viestii siitä, että koivet/ hampaat ovat tuotteen kestävässä suojelussa.

Tai pyöräilykypärät. Haluaisin mieluusti tietää sen jengin, jonka salajuonen vuoksi pyöräilykypärien muotoilu on annettu estetiikalle sokeisiin käsiin (tai tässä tapauksessa kai pikemminkin silmiin). Miten voi olla mahdollista, ettei nykymaailmassa ole muotoilijaa, joka osaisi suunnitella teknisesti hyvän, mutta samalla myös ulkoasultaan miellyttävän näköisen pyöräilykypärän? Miksi kypärän pitää näyttää lähes poikkeuksetta päähän läntätyltä - niinpä niin, lenkkarilta? Tällainen vähänkin isopäisempi pallontallaaja näyttää lenkkari päässään parhaimmillaankin humanoidilta. Vai onko niin, ettei niitä hyvännäköisiä pyöräilykypäriä vain tuoda tänne raukoille rajoille?

Hammaskeiju

Olin tässä taannoin suuhygienistin käsittelyssä. Rva hygienisti muistutti mielikuvaani hammaskeijusta: pyöreä ja myhäilevä. Vaan totuus oli toinen. Heti kun istumalihakseni koskettivat tuolia, alkoi saarna. Näin pitää harjata hampaat, keiju messusi, ja hinkkasi muovista hampaistoa siihen malliin, että luulin kuulevani tuon elottoman kappaleen voihkivan.

Ikävä kyllä otteet olivat samanmoiset, kun hammaskeiju pääsi käsiksi elävään kalustoon. Ensin langattiin niin, että ikenet vinkuivat, ja sitten rouskittiin hirviönkynnen näköisellä vermeellä auki nekin ikenet, joita langalla ei saatu. Sitten eikun peili käteen ja ihastelemaan vuotavia ikeniä ynnä veritahroja ympäri naaman!

Koko toimituksen ajan hammaskeijun suu kävi kuin sirkkeli: miten pitää syödä, millaiset ateriavälit olla, milloin napata xylitolia, miten puhdistaa hampaat. Parasta oli, että keiju esitti mahdolliset ja lähinnä retoriset kysymyksensä aina kun minulla oli joku instrumentti suussa. Yritä siinä sitten sössöttää, että fhuu, fhyllä hinä pehen hamhaat hahhi herhaa häihähhä, ihan hohha.

Loppukaneetiksi keiju nakkasi minulle mukaan läjän esitteitä, ja testattavaksi lankaimia ja hammasväliharjoja, ja käski soittamaan hammaslääkärille (pari reikää tekee tuloaan).

Ja hammaslääkäriajan olisin saanut lähiasemalle lokakuuksi, mutta kun suostun menemään kauemmaksi, niin JO heinäkuuksi, vau.

Pääsiäisrepsahdus

Niinhän siinä sitten kävi, että pääsiäismässäily venyi vuorokaudesta kolmeksi. Tsaijaijai! Yritin mukamas saada itseäni niskasta kiinni ja lopettaa mässyyn lauantai-iltaan, mutta ote lipsahti oitis sunnuntaiaamun suklaaseen. Ja kun lipsahdus kerran oli jo sattunut, lavea polku kutsui taas maanantaina. (Kun siellä kaapissa oli sitä karkkia ja matkalta jäi suklaatakin)

Mutta nyt on taas kotipuolen herkkuvarastot paremmissa suissa, ja ryhtiliike alkakoon. (Alkaa vaan päässä pyöriä taas vanhat tutut itsensäkyseenalaistamisjorinat, että onkotässämitäänjärkeä ja mitäsittenjosvälillävähänjotainhyvääsyö, MUTTA. Siksi juuri, ettei se koskaan jää siihen "vähään"!)

Sokerholistin toinen viikko

Viikonloppu sisälsi lähes hallitun herkkujakson: perjantai-illasta lauantai-iltaan mässyn-mässyn (ja sunnuntaina piti syödä loppuun ylijääneet kuppikakut, mutta niitä ei lasketa) Julistetaan siis alkaneeksi sokerholistin - tai oikeastaan herkkuvälttelijän - toinen viikko.

Maanantai: Pomo on tuonut ulkomaanmatkalta maukkaan näköisiä konvehteja. En tee numeroa, mutta en myöskään anna käden käydä. Kasvohoitolassa kosmetologin pomo on tuonut Keniasta suklaata. Jätän ottamatta. Kun ei ala selitellä, homma tuntuu toimivan. Kosmetologi varmaan ymmärtää muutenkin, jos joku haluaa vältellä suklaata, tuota ihon vihollista.

Odotan mielenkiinnolla/ jännityksellä loppuviikkoa. Antaako pääsiäinen oikeuden venyttää herkkuvuorokautta, vai pitäisikö vetää edelleen tiukkaa linjaa? Kiirastorstai ja pitkäperjantaihan sopisivat noin henkisestikin herkuitta räytymiseen. Hm, onkohan tervettä suunnitella jo maanantaina viikonlopun herkkuhetkeä? Kuulostaa huolestuttavasti addiktin puuhilta!

Sokerholisti

Männä viikonvaihteen mässäjäisten jälkeen olen viikon yrittänyt vältellä sokerisia herkkuja. Yllättävän vaikeaa!

Maanantai: Töissä on kahvihuoneessa tarjolla Domino-keksejä ja työkaverin tuliaiskeksejä Italiasta. Kahvipaussilla työkamut tyrkyttelevät, että ota-ota! Ja kun sanon, etten nyt ota vaan välttelen herkkuja, niin sitten tulee semmoista että "mitä sä nyt höpsit, eihän sussa mikään näy" (Sanonpa vaan, että kylläpähän näkyy...)

Tiistai: Toisessa yksikössä on suklaakeksipäivä. Kakkuakin saisi yläkerrassa, jossa juhlitaan yhden kollegan valmistumista. Totean, etten ota kiitos keksiä, koska jos otan yhden, vedän niitä viisi. Sokerholisti kun olen.

Keskiviikko: Työmatka Helsingissä - ihanaa kyllä, ei palaveripullaa! (Eikä mitään muutakaan) Välttely helppoa.

Torstai: Aamupäiväpalaverissa höylisti tyrkytetään pullaa: Ota siitä nyt meidän piikkiin mitä haluat! Äkisen, että just tulin aamupalapöydästä, ei kiitos, ja koen olevani roistomainen tai ainakin omituinen. Ruokalassa kollega haluaa tarjota minulle teen. Varoitan etukäteen ostamasta mitään muuta (esim. suklaata) Taas keskustelua sokerholismista ja herkkujen välttelystä.

Perjantai: Ei houkutuksia tähän mennessä. Ja kohtahan on viikonloppu, ja voi vetää rauhassa herkkuöverit.

Perjantai-ilta: Herkkujen välttely loppuu. Anopin tuomia suklaaherkkuja ei voi kieltäytyä maistamasta.

Yhteenveto: Miksi herkuista kieltäytymistä pitää jotenkin selitellä? Eikö se nyt jokaisen oma asia mitä suuhunsa haluaa pistää? Ilmeisesti on jotenkin sosiaalisesti hyväksyttyä ja normaalia massuttaa keksejä ynnä muuta joka päivä, ja jos niistä kehtaa kieltäytyä, niin sitten varmaan on laihiksella tai kärsii syömishäiriöstä...

Siivousrauhanen

Kevätaurinko tunnetusti aktivoi ihmisaivoja merkillisillä tavoilla. Jotkut rynnivät paikasta toiseen sydämenkuvat silmissä. Toiset laittavat vaatekaapin uusiksi. Kolmannet masentuvat raa'an paisteen paljastaessa kaiken sen, mikä talven mittaan on saanut rauhassa muhia armollisessa hämärässä.

Sitten on niitä, joiden siivousrauhanen sekoaa ensimmäisestä säteestä. Outoa kyllä, tänä vuonna (tai ainakin tänään) minä kuulun tähän joukkoon. Meillä vierailleet ja siivoustapamme tuntevat, uskokaa tai älkää - olemme tänään V:n kanssa siivonneet kaappeja miltei maanisesti.

Kaikki alkoi viattomasta keittiön yläkaapista, mutta kun vauhtiin päästiin, putsinkiin päätyi toinenkin kaappi, ja kolmas, ja neljäs... Eivät sentään kaikki kotimme kaapit, ei pelkoa, emme sentään niin pahasti (vielä) ole seonneet. Mutta tämäkin suoritus on meikäläisten maailmassa melkoinen. Lisää aurinkoa, pliis!

Härkönen & Rommi

Lukaisin Anna-Leena Härkösen Ei kiitoksen ja Satu Rommin Kahvia ja guruja, molemmat muutamalla istumalla. Kirjoilla ei äkkiä ajatellen ole juuri mitään yhteistä. Härkösen miljöö on suomalainen lähiö, Rommin ympäristönä Etelä-Intia. Härkösen päähenkilönä kärvistelee keski-ikäinen saksanopettaja omistusasunnossaan, Rommin keskushahmo on kolmikymppinen juureton maailmanmatkaaja. Ja jos vielä muodolliselle tasolle lähdetään, Härkösen kieli on täsmällistä ja lyhytlauseista, Rommin epämääräistä, hivenen huithapeloivaa.

Kun erilaista pintatasoa hiukan raaputtaa, huomaa kuitenkin yllättäen yhtäläisyyksiä.

Molemmat kirjat pyörivät yhden henkilön pääkopan sisällä - mutta tämähän on (nyky)kirjallisuudessa aika tyypillistä. Kiinnostavampi yhtäläisyys on se, että kumpikin päähenkilö havittelee koko ajan jotain mitä ei saa. Härkösen päähenkilö Heli kaipaa varsin selkeästi (seksuaalista) huomiota mieheltään, Rommin minä-kertoja ehkä hivenen implisiittisemmin totaalista rauhaa, jonkinlaista valaistuneisuuden tilaa.

Molemmat joutuvat kohtaamaan todellisuuden, jossa he eivät pysty saavuttamaan haluamaansa kaikesta vaivannäöstä huolimatta. Härkösen päähenkilön ongelmissa pyöritään psyyken tasolla (kuinka saisi miehen haluamaan?), kun taas Rommin päähenkilön vastoinkäymiset kumpuavat arkielämän konkreettisista ongelmista (kaasun loppuminen, lämminvesivaraajan särkyminen) Lopputulos on kuitenkin sama - kumpikin päähenkilöistä turhautuu tilanteeseen, ja pyrkii siitä pois, välillä epätoivoisiakin keinoja käyttäen.

Suurin ero syntyy loppuratkaisuissa. Rommin päähenkilö saa tarpeekseen, jättää taakseen epätyydyttäväksi kokemansa elämän, ja lähtee etsimään uutta onnea toisaalta. Härkösen päähenkilö sen sijaan palaa takaisin sivupoluiltaan, vaikka jotain onkin peruuttamattomasti muuttunut. Teosten asenne ongelmiin ja niiden ratkaisuihin on siis viime kädessä erilainen - Rommin teos usuttaa riviensä välissä siirtymään eteenpäin ja etsimään helpompaa elämää aina jostakin muualta, Härkösen teksti taas kehottaa katsomaan uudelleen sitä mitä on tässä ja nyt, ja tyytymään siihen. Ehkä.

Lampaita ja lohikäärmeitä

Vietin juuri 10 fantastista päivää Cardiffissa, Walesin pääkaupungissa. Kaikki ei tietenkään ollut täysin fantastista. Sää sisätiloissa ei ollut aina kovin kaksinen - hotellin kylppäri muistutti enemmän jääkaappia kuin pesuhuonetta. En edelleenkään käsitä erillisiä kylmä- ja lämminvesihanoja, saati sitten maitoteetä tai pakkomiellettä tarjota joka ikisen ruokalajin kanssa ranskalaisia perunoita, MUTTA. Jotain periviehättävää brittikulttuurissa ja sen ilmiöissä silti on.

Vaikkapa se, että pitkä seminaaripäivä katkaistiin aina tea breakilla (ei suinkaan coffee breakilla!) Tai hurmaavan ihanainen brittiaksentti - kuuntelin kaikki luennot läpeensä esiintyjiä niin haltioissani, että korvat olivat pudota. Oijoi, voivoi! Ne vokaalit! Piti yhtenä iltana mennä ihan teatteriinkin ihmettelemään paikallista puhuntaa. Hobitti seikkaili sinne ja takaisin, ja kuulorajoitteisille varatulta valotaululta sai lukea, jos joku kohta meni audiona ihan yli hilseen.

Pikkuluksukseen kuuluivat ostosreissut paikallisiin ruokakauppihin: jaa että tällaisia tuotteita! Hedelmäsalaattikipot, sandwichit, sushirasiat, muffinssit, keksit. Vietin siinä määrin mässäilyhetkiä, että sain uusilta tuttaviltani liikanimen termiitti. Imartelevaa?

Kohteliaisuus, smalltalk ja palvelukulttuuri, toisaalta tietynlainen pidättyväisyys ja tapojen kunnioittaminen (manners!) - ja hivenen kuivakka ja sarkastinen brittihuumori, oh I love it all! (Toisaalta olen hyvin tietoinen siitä, että kaikki tämä hehkutus on perituristimaista... mutta turistikokemushan tämä olikin, vaikkakin työn merkeissä!)

Mistä otsikkoon sitten eksyivät nuo kaksi kovin vastakkaista otusta, pitää kai sekin selittää tähän lopuksi. Bussimatkalla Lontoosta bongailin laitumilta latelampaita, perillä taas lohikäärmeitä lipuista, rakennuksista, t-paidoista... (punainen lohikäärme kuuluu Walesin kansallissymboleihin) Piti ostaa yksi t-paita itsellekin. Yleensä en moisiin turremaisuuksiin sorru, mutta pitäähän sitä joka naisella yksi lohikäärmepaita olla garderobissaan, right?

Työmatka

Piti päästä perjantaina naapurikaupunkiin. Piti esittelemäni tietyllä kellonlyömälle arvoisalle vierasjoukolle yhtä yksikköämme.

Vaan kuinkas sattuikaan, junavuoro olikin peruttu. Syytä en ehtinyt selvittää, lieneekö ollut jäässä juna vai jarrut vai kuljettajan ohjauskäsi. Soittelin ensin sinne tänne kyydin toivossa, sitten ilmoittaakseni, etten ehkä pääsekään paikalle.

Mutta veeärräpä polkaisi tilalle korvaavan bussivuoron! Vain kymmenisen minuuttia junan lähtöajan jälkeen lähdettiin laiturista, ja kyytiläiset ehtivät jo vähän myhäilläkin, että selvittiinpäs. Kunnes kävi ilmi, että bussin oli tarkoitus kiertää junavuoron asemien kautta.

Ei kai siinäkään vielä mitään (myöhästyminen olisi joka tapauksessa ollut taattu), mutta a) bussikuski ei tasan tiennyt yhdenkään reitillä olevan RAUTATIEaseman sijaintia - kyllä hän bussiassat tiesi, mutta että rautatieasemat... ja että b) myöskään mukaan pikakomennuksella lykätty konnarikaan ei tasan tiennyt maantiereittejä, kun oli kotoisin muualta.

Ensimmäisellä väliasemalla siis etsittiin rautatieasemaa 20 minuuttia (yrittäkääpä käännähdellä bussilla sulavasti pikkuisessa suomalaistaajamassa...!). Kukaan matkustajistakaan ei sen sijaintia osannut neuvoa. Tien varressa lapioi lunta pelastava enkeli: kunnan mies keltaisessa liivissään. Bussikuski painoi jarrua, ja konnari kurkkasi ovesta ja kysyi tietä asemalle. Mitä lie mies ajatellut bussista, jonka konduktööri (!?) kysyy rautatieasemaa, mutta neuvoi tien ja perillekin löydettiin.

Ketään ei asemalla enää odotellut, ja ilmeisesti konnari sai johonkin kotkanpesään soitettuaan armahduksen kiertämisestä kaikilla seisakkeilla, joten loppumatkasta pysähdyttiin vain niissä paikoissa, johon joku kyytiläinen oli jäämässä. Kukin meni vuorollaan neuvomaan reittiä seisakkeiden läheisyyteen.

Olin työmaalla perillä vain reilu puoli tuntia myöhässä, ja ehdin tavata vieraat ja pitää esittelyni mainiosti. Ja paluumatkakyydinkin sain heiltä - minibussissa jota oli tuunattu mm. polkupyörän tarakoilta tutuin mustekaloin (kattoikkuna pysyi niillä kiinni). Varmemmalta menopeliltä se silti tuntui kuin veeär.

Se liekkiin leimahtaa

Meinasi käry käydä jouluna.

Ensiksi vaaravyöhykkeellä olivat koiran mahakarvat. Piski pomppasi pöydälle jahtaamaan luvatta ole-kunnolla -lahjusnakkia, joka tuoksui viettelevästi kynttilän tuolla puolen. Lusku sai kyytiä pöydältä, eikä vahingoittunut. Mutta ei tainnut saada nakkiaankaan...

Seuraavaksi leimahti lämmitin. Kotopuoleni toisella hotelli Helpotuksella on taipumus jämähtää jäähän, kun mittari laskee parinkymmenen paremmalle puolelle. Vanha kunnon lämpölaite on vuosien varrella urakoinut sen verran, että suostuu nykyisin toimimaan vain nurin päin käännettynä. Masiina oli siirretty hetkeksi olohuoneen pöydälle (jostain syystä edelleenkin töpseli seinässä), ja HUM, se leiskahti liekkiin. Isän nopea reaktiokyky pelasti koivupöydän jäljiltä ja talon tulelta.

Kolmas kärähdys vaani takaterassilla. Sinne laitettiin aattona jäälyhdyn sisälle kynttilä - puupenkin päälle. Kun kaikki olivat syöneet itsensä tainnoksiin ja lahjatkin oli jo jaettu, hoksasi T, että mikäs siellä takapihalle liekkiä lyö - no se penkki-pahus, jota nakertamaan oli kynttilä sulattanut tiensä! T:llä oli onneksi vielä sen verran virtaa, että kävi oitis nakkaamassa lunta perään, jolloin palonalku tyssäsi kerrassaan. Allekirjoittanut sen sijaan totesi vain tylsästi mahansa vierestä että jaa, vai palaa siellä, vastahan se on kolmas kerta tänä jouluna.