Kilin kolin

Olipa kerran lasipöytä. Kaunispintainen, kuin joen pohja, lasiin upotettuna kymmeniä pikkuisia kiviä. Siinä se eleli olohuoneessa, joka muutti milloin mihinkin kaupunkiin.

Muutettiin siis lauantaina H & T Kotkasta Mikkeliin. H & mie otimme ensi hätään kantaaksemme tämän lasipöydän. Ensi metrit kulkivat sujuvasti, vaan portaisiin päästessä tuli ongelma. Tiedättehän, kun kaksi kantaa pöytää portaissa peräkkäin, takana kävelevän kinttujen pitäisi olla aika oudon mittaiset, että niillä pystyisi töpöttämään perässä jotakuinkin järkevästi.

Minä-fiksu ratkaisua keksimään. "Käännetään pöytä sivuttain ja kannetaan se pystyssä!" A vot, hetken ähellyksen jälkeen pöytä oli sopivassa suunnassa, ja taas sujui pari askelmaa paremmin. Mutta sitten pöytä petti. Tai tarkemmin sanoen lasisen pöytälevyn liimaus.

Ymmärrän taas paremmin mitä tarkoittaa ilmaus "aika tuntui pysähtyvän." Pöytälevy luiskahti kehikosta ja lähti liukumaan portaita alaspäin sulavasti, H teki ojentautuvan eleen siepatakseen levystä kiinni, mutta turhaan - ja kaikkeen tähän tuntui kuluvan tuhottomasti aikaa. Portaikon alapäähän ehdittyään levy hajaantui ziljoonaksi kivi- ja lasisäpäleeksi. Ryminä kuului varmaan Rymättylään saakka. Minä ja H vain tuijotimme hitaasti. Ehdin ajatella jotakin tyyliin että siinä se menee eikä mitään voi. Saatoin sanoakin jotain. Ehkä "Voi ei." Ja "Ei voi olla totta."

Ääni houkutteli paikalle pari naapuria, jotka kyselivät kävikö pahasti. Juu-u. Pöytälevyn kappaleet päätyivät roskikseen (kuinka maailmassa se saattoikin mennä niin pieneksi murskaksi??), kehikko naapurin mökille. Rest in peace.

Onni onnettomuudessa oli se, ettei pöytä ehkä olisi mahtunut muuttokuormaan.

H & T:n uusi koti on keltainen talo, piha-asfaltti parvekkeelta katsoen kuin norsun nahkaa. Ja olohuoneessa on paikka pöydälle.

Idyllilän toinen puoli

Kuulin sitten männä viikon mökki-idyllilästä (ks. edellinen postaus) kiintoisia tarinoita. (Hadvig: Kyseessä on siis ihan oikea omakotitaloalue, ei mikään siirtolapuutarhazydeemi)

Yhdessä lintukodossa oli taannoin harrastettu huumekauppaa (kaikkihan sen tiesivät). Outoa jengiä pyöri nurkissa ja roikkui jopa mökin räystäissä villeimpinä aikoina.

Eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä (vaikka eihän niitä Idyllilässä pitäisi edes olla!) joku oli kivittänyt samaisen kadun kaikki julkisivuikkunat tuhannen tuusannuuskaksi.

Toisena aamuna lintujen luritellessa oli kannettu talosta laminaattilattia pellolle. Isäntä kuulemma nukahtanut suihkuun, ja vesivahinkohan siitä tuli. (Tämä kyllä kuulostaa niin urbaanilegendalta...)

Ja samoihin aikoihin alueella pyöri outo auto vaanien ryömisekelemässä. Joku keksi soittaa biilistä poliisille, ja tzadaa, kaaran omistaja oli niin kuumaa kamaa että kytät tulivat alta aikayksikön... Etsintäkuulutettu heebo kuulemma. (Pääsi karkuun niinkuin kalajutuissa aina)

Joka tapauksessa lintukodon isäntä on nähtävästi päätynyt joko valtion leipiin tai muuten vain muille maille, sillä vaimokkeensa myy torppaa vaatimattomalla 200 000 euron hinnalla. Aye. Onko käärme siis poissa Idyllilästä ikuisesti, vai jatkuuko Idyllilän piina?

(Taustaksi: Tämä kurja kaupunki on väkilukuun suhteutettuna Suomen huumeisin. Tämä tarina saattaa siis olla oikeasti totta. )

Mörönpesä

Meilläpä oli V:n kanssa seikkailu metsässä! Eksähdettiin kuntopolulle, jonka päässä ollaan kerran käyty kuikuilemassa, muttei sillä kertaa selvitty peremmälle. Polku kun ei houkuttele sen paremmin nimellään ("törösti") kuin karttakilvellään, joka oli töhritty alkeellisin wannabe-tagein (hittoako ne metsässä mellastaa, menisivät kaupunkiin kuten kunnon töhrytomppelien kuuluukin).

Tällä erää lompsimme kumminkin taulun ohitse metsemmäksi ja kyllä kannatti. Löysimme mainion aution kapuamiskallion, jonka kainalossa pujahteli polkuja ja vilahteli vinkeitä synkeämiä, mörönpesiä varmaan. Ja lampilämpärekin lekotteli erään mutkan takana. Kaupungin jymyä kuuli tuskin lainkaan. Vain varis vaakkui. (Ah, allitteraatioita, helmasyntini mun.)

Kallion takana aukesi asuinalue, jonka olemassaolosta en tiennyt aiemmin mitään. Pellolle pykätty puutalokylä oli ihan toisesta maailmasta. Tiedättehän, sellaisia piparkakkuisia lauta-aidoin kehystettyjä idyllilukaaleja, pihalla pari autoa ja leegio leikkikaluja. Hellanlettashöpölöitä, joiden rankkuuden huipentuma on iskän perjantai-illan saunakalja. (Tai mistä sitä tietää mitä angesteja niiden kultakulissien takana muhii.)

Jotenkin siitä miljööstä tuli mieleen sanapari "ylempi keskiluokka". Ja heti perään: jos Suomi on luokkayhteiskunta, mihin luokkaan sitä itsensä sitten laatikoittaa? Jotensakin oli kyllä minä-en-kuulu-tänne -olo, kun patsasteltiin katuja V:n kanssa. Sellainen luonnonsuojelija-ekoterroristi -fiilis. Että tähän ekologiseen lokeroon ei minun lajini kuulu. (Ainakaan vielä? Koskaan?)

Mutta metsä ja hiljaisuus! Mitä sitä muuta urbaaniolio tarvitsee?

Maa kutsuu

Miksi ihmeessä juuri se opetus, jota suunnittelee kuin Iisakin kirkkoa ja jonka olisi erityisen tärkeää onnistua hyvin, menee mönkään? Ei nyt ihan päin honkia, mutta ainakin pikkuisen pusikkoon. Ainakaan luokassa ei ollut sellaista riemua ja ilotulittelua, mitä olisi PITÄNYT olla! Miksi juuri tänään olin puiseva ja epäselko? Why, oh why?

Mutta Hannu Mäkelän Syksy Venetsiassa on joistakin ärsyttävistä kielellisistä maneereista huolimatta... loistava? (En keksi tähän hätään parempaa adjektiivia) Matkustustapa se on tämäkin. Seuraavaksi taidan käydä sen toisen Hannun Canal Granden kimppuun.

Parla inglese?

Helsinki - Amsterdam - Bologna - Venetsia - Bologna - Amsterdam - Helsinki:

Kaksi päivää lastenkirjamessuilla. Ranskan ja Italian osastot olivat täysin lyömättömiä, hienoja kuvituksia oli myös Argentiinalla, Meksikolla, Tshekillä ja Japanilla. Angloamerikka lähinnä haukotutti - niin muovista, niin disneytä. Ehkä aarteet hukkuivat glitterin joukkoon? Tuolta linkkilistalta viestin lopussa löytyy muutamia herkkupaloja.

Bologna oli viehko ja selvästi yliopistokaupunki: joka kulmassa oli kirjakauppoja. Tosin joka kulmassa oli myös kenkäkauppoja vaateliikkeistä puhumattakaan (tai jäätelöbaareista, mutta niistä myöhemmin lisää). Italialaiset panostavat estetiikkaan hiukan toisella tavalla, oli kyse sitten arkkitehtuurista tai ulkoasusta.

Sí sí. Siinäpä useimmiten kuultu hokema ainakin meikäläisten suusta. Juuri muuhun kun ei kielitaito venynyt... Parla inglese? oli myös kovassa kurssissa, joskaan useimmat eivät puhuneet englantia.

Sanakirjan kanssa ostettiin siis sekä francobolloja että due bigletti per Venezia, per favore (en vastaa oikeakielisyydestä...) - ja toivottiin, ettei kukaan vain kysy mitään yllättävää vastaan :) Ravintolassa tavattiin italiankielistä menyytä samaten sanakirjan kanssa. No problemo! Perfetto! Va bene!

Vastaanoton Giovannin kanssa kommunikoitiin lisäksi piirtäen ja huitoen, ja saatiin ihme kyllä asiat hoidettua kuten pitikin. G lahjoitti meille viimeiseksi illaksi kuohuviinipullonkin, tehtiin ilmeisesti vaikutus :) (Ellei se sitten ole talon tapa lahjoa ihmiset tulemaan uudelleen)

Bolognassa päästiin todistamaan aborttilakia vastustavien/ kannattavien mielenosoitusta. Uteliaina mentiin tietysti tutkailemaan mitä keskusaukiolla tapahtuu, kun möly käy ja ihmiset vellovat. Uteliaisuus meinasi kostautua: kesken kaiken väkijoukko alkoi juoksennella, ja kappas, tuossahan heiluu mellakkapoliisi pamppuineen parin metrin päässä - pitäiskö tästä häipyä ennen kuin päästään italialaiseen putkaan hokemaan non parlo italiano?

Italialainen järjestys teki meihin vaikutuksen eräässä ravintolassa. Kymmenkunta keski-ikäistä miestarjoilijaa porhalsi ympäriinsä essut paukkuen (ravintola oli umpitäynnä). Tarjoilu oli perin sotilaallisen täsmällistä. Juuri kun oltiin ehditty aloitella ateriaamme, neniemme eteen syöksähti juustolautanen ja essuheikki kiljaisi enemmän käskevästi kuin kysyvästi: PARMESAN! Meikät tietysti että sí sí. Sama juttu kävi jälkiruoan kanssa, pakkohan se on dolcea ottaa kun menu lätkähtää pöytään kehotuksen kera.

Toisessa ravintolassa homma toimikin sitten ihan päin vastoin, hidasta palvelua, suunnatonta sekoilua, vääriä ruokia. Hartaan laskusta riitelyn jälkeen (onneksi likaisen työn hoitivat porukan muut jäsenet) luikittiin kadulle pikavauhtia, koska rahakasassa ei ollut ihan sitä summaa kuin laskussa luki korjauksen jälkeen... (= koska edelleen oltiin sitä mieltä että meitä oli vedätetty)

Mutta se jäätelö! Gelaterioita kaikkialla! Viimeisenä päivänä osuttiin Gianni Gelateria -nimiseen paikkaan, jossa oli takuulla 20 erilaista jäätelölajia. Sen päivän annokseni käsitti mm. jäätelöä nimeltä Titanic (ainakin valkosuklaata - muita makuja en enää muista) Ja se pistaasijäätelö...

Venetsiassa ehdittiin olla vain yksi päivä: ajeltiin vaporettolla Canal Grande edestakaisin, pysähdyttiin San Marcon aukiolla ja harhailtiin kujilla. Niska oli nyrjähtää kaikkea sitä kauneutta äimistellessä. Veden väri oli ehkä suurin yllätys - vaalean turkoosi, jotenkin puhtaan oloinen, varsinkin kun lähestyttiin Lidoa ja merta. Bologna, vaikka viehättävä onkin, näytti jotenkin lattealta Venetsian jälkeen. Ja kuulosti mölyisältä.

Delphine Durand
Juan Gedovius
Aurelia Fronty
Maxi Luchini
Isol
Cristiana Cerretti
Maurizio A. C. Quarello
Stephen Mackey

Italian ihmeitä

Mihin menee bussi, jonka pysäkillä lukee navetta?
Mikä on enologian tutkimuskohde?
Mikä eläin ääntelee kero-kero?
Mitä on juotu luostarissa vitriinissä olevasta pikarista, jonka esittelytekstissä lukee pisside?

Navetta = lentokenttäbussi
Enologia = viinitiede
Kero-kero = sammakon ääni japaniksi
Pisside = ?

Haluan takaisin Italiaan, lämpöön ja aurinkoon. Ja etenkin Venetsiaan. Se ei edes haissut, vielä.