Rituaali ja nostalgia

Se iskee minuun aina kesän tullen. Siihen liittyy jonkinlaista hartautta ja sanatonta tunnistamisen iloa. Kuin kääriytyisi tuttuun ja turvalliseen lapsuustäkkiin. Mitä siitä että reunat ovat vähän rispaantuneet, värit haalistuneet ja haju pukluntunkkainen!

Oikeastaan tällä jutulla ei ole (juuri) mitään tekemistä nostalgiatekstiilien kanssa. Eikä tämä liity metsän pimeydessä suoritettaviin hämäräperäisiin menoihinkaan, mihin nokkela tulkitsija saattaisi yhdistää tämän postauksen otsikon. Nostalgiaa tässä kyllä on aimo annos. Ja miksei myös hyppysellinen hämärää, pientä häpeäntunnetta tavasta, josta en ole päässyt eroon. (Enkä muuten aiokaan päästä)

Puhun nimittäin rituaalilukemisesta, tai lukemisrituaaleista, kummin päin vain haluatte.

Kesällä minun on PAKKO lukea Tuija Lehtistä, Rauha S. Virtasta ja Lucy M. Montgomerya. Ei tule kuuloonkaan että voisin viettää kesää avaamatta Pirunsaaren veljeksiä, Seljan tyttöjä tai Annan nuoruusvuosia. No way. Ahmin rituaaliopuksiani sellaista tahtia, ettei niitä ole mieltä laittaa mihinkään listaan - se muuttuisi päivittäin tai jopa tunneittain.

(Tarkemmin ajatellen myös joulu on rituaalilukemisen kulta-aikaa. Joku tai kaikki edellä mainituista tekijöistä kuuluvat joululomaan siinä kuin kinkun kärppiminen juuri kun se on otettu uunista, tai kuusen koristelu ennen joulurauhan julistusta.)

Kieltämättä kuulostaa päättömältä lukea samoja kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen. Rituaalikirjoihin tuhlatuissa tunneissahan lukisi maailmankirjallisuuden klassikon poikineen ja avartaisi omaa kirjallista maailmaansa aimo harppauksen! Mutta avartuminen ja uudet kokemukset eivät olekaan rituaalilukemisen ydin. Rituaalin idea on toistuvuus. Hyvin vapaasti tulkiten rituaalissa pyritään henkisellä tasolla rekonstruoimaan jokin kauan sitten/kulta-aikana(=tässä yhteydessä lapsuudessa tai nuoruudessa) tapahtunut tärkeä kokemus.

Ja kyökkipsykologisointi: Loma-aikoina etsin ilmeisesti yhteyttä menneisyydessä olevaan itseeni määritelläkseni sitä miten olen noista ajoista muuttunut, ja tässä prosessissa portaalina toimivat nämä kyseiset rituaalikirjat ja niiden herättämät tulkinnat ja tunteet. Peilaan omia reaktioitani muistikuviin varhaisemmista lukukokemuksista, ja tätä kautta huomaan itsessäni sekä muuttumattomuuden että muutokset.

Häpeä sitten? Kyllä minua hieman kenkuttaa, etteivät rituaalikirjani ole vähän hienompia. Olisihan se aika messevää huokaista, että en siis selviä kesästä lukematta Camus'n Sivullista tai Dostojevskiä tai Volter Kilven Alastalon salissa. (Kahta ensimmäistä olen lukenut, viimeisimmän avannut.) Mutta minä olen minä olen minä. Rituaalikirjojen joukko on suppea, ja joukkoon on selvästi vaikea päästä. Maeve Binchy sinne pyrkyröi, mutta olen kutakuinkin vakuuttunut, että selviän tämän kesän ilman hänen tuotantoaan. Eli moikka vaan Maeve. Korkeakirjallisuus loistaa rituaalikirjastossani poissaolollaan. Ehkä eläkeiässä saavutan sellaisen henkisen tason, että joku klassikkokin pääsee luikahtamaan listalleni. (Tosin L.M.Montgomeryhän ON klassikko...)

Pieni paluuhyppäys tekstiilinostalgiaan, vaikka tuossa alussa uhosinkin, ettei aihetta käsitellä tässä. Lapsena minulla oli unityyny nimeltään Pelkonen (asuu edelleen kotona kaapissa). Sen kangas on valkoista nurin käännettyä froteeta, ja sen mahan poikki kulkee sininen, vihreä ja vaaleanpunainen raita. Jaa mistä nimi Pelkonen? Logisch - se vei pelon pois. Olin lapsena (ja vieläkin) melkoinen jänishousu, ja unityyny oli iltaisin tuki ja turva kaapeissa lymyäviä mörköjä ja sängyn alla vaanivia kettuja vastaan. Kotona käydessäni saatan ottaa tyynyn esiin ja hypistellä sitä, enkä anna äidin heittää sitä missään tapauksessa pois. Juu-u, hyvin menee.

Tyhjän työpaikan lumo

Olin tänään ylitöissä viiteen asti. Monelle tämä ei ehkä ole mitään ihmeellistä, mutta meillä päin talo tyhjenee perjantaisin viimeistään kolmelta - osa porukasta katoaa kuvasta jo torstaina. Bongasin koko päivän aikana yhteensä ehkä viisi ihmistä, viimeisten tuntien aikana olin aivan yksin. Täydellistä! Join teetä villahuivi kaulassa, ja tunsin olevani elävä kirjastoklisee (silmälasit, nuttura & villatakki). Seesteistä. Ja työn kannalta aikaansaavaa.

Niille jotka ihmettelivät robustia vaatevarustustani näin kesäaikaan kerrottakoon, että yksikössämme on vähän turhan tehokas ilmastointi. Yläkerrassa toimii nimeltä mainitsematon numeropalvelu - ja ilmeisesti ilmastointi on säädetty koko talossa heitä ajatellen. Parempi yksi jäätynyt tietoduunari kuin sata paistunutta numeropalvelijaa.

Kirjastokliseestä tuli mieleen telkussa pyörivä suklaamainos. Kirjastovirkailija ryntää sihisten kännykkää pimputtavan teinipimun kimppuun, sieppaa tältä palan suklaata ja alkaa mekkaloida, että kaikkien pitää häipyä, täällä ei ole mitään luettavaa. Kliseen käyttötapa kyseisessä mainoksessa ontuu minusta pahanlaisesti. Itse keksisin oitis monta parempaa ja hauskempaa tapaa, jolla kirjastovirkailija voi seota suklaan ansiosta...