Se iskee minuun aina kesän tullen. Siihen liittyy jonkinlaista hartautta ja sanatonta tunnistamisen iloa. Kuin kääriytyisi tuttuun ja turvalliseen lapsuustäkkiin. Mitä siitä että reunat ovat vähän rispaantuneet, värit haalistuneet ja haju pukluntunkkainen!
Oikeastaan tällä jutulla ei ole (juuri) mitään tekemistä nostalgiatekstiilien kanssa. Eikä tämä liity metsän pimeydessä suoritettaviin hämäräperäisiin menoihinkaan, mihin nokkela tulkitsija saattaisi yhdistää tämän postauksen otsikon. Nostalgiaa tässä kyllä on aimo annos. Ja miksei myös hyppysellinen hämärää, pientä häpeäntunnetta tavasta, josta en ole päässyt eroon. (Enkä muuten aiokaan päästä)
Puhun nimittäin rituaalilukemisesta, tai lukemisrituaaleista, kummin päin vain haluatte.
Kesällä minun on PAKKO lukea Tuija Lehtistä, Rauha S. Virtasta ja Lucy M. Montgomerya. Ei tule kuuloonkaan että voisin viettää kesää avaamatta Pirunsaaren veljeksiä, Seljan tyttöjä tai Annan nuoruusvuosia. No way. Ahmin rituaaliopuksiani sellaista tahtia, ettei niitä ole mieltä laittaa mihinkään listaan - se muuttuisi päivittäin tai jopa tunneittain.
(Tarkemmin ajatellen myös joulu on rituaalilukemisen kulta-aikaa. Joku tai kaikki edellä mainituista tekijöistä kuuluvat joululomaan siinä kuin kinkun kärppiminen juuri kun se on otettu uunista, tai kuusen koristelu ennen joulurauhan julistusta.)
Kieltämättä kuulostaa päättömältä lukea samoja kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen. Rituaalikirjoihin tuhlatuissa tunneissahan lukisi maailmankirjallisuuden klassikon poikineen ja avartaisi omaa kirjallista maailmaansa aimo harppauksen! Mutta avartuminen ja uudet kokemukset eivät olekaan rituaalilukemisen ydin. Rituaalin idea on toistuvuus. Hyvin vapaasti tulkiten rituaalissa pyritään henkisellä tasolla rekonstruoimaan jokin kauan sitten/kulta-aikana(=tässä yhteydessä lapsuudessa tai nuoruudessa) tapahtunut tärkeä kokemus.
Ja kyökkipsykologisointi: Loma-aikoina etsin ilmeisesti yhteyttä menneisyydessä olevaan itseeni määritelläkseni sitä miten olen noista ajoista muuttunut, ja tässä prosessissa portaalina toimivat nämä kyseiset rituaalikirjat ja niiden herättämät tulkinnat ja tunteet. Peilaan omia reaktioitani muistikuviin varhaisemmista lukukokemuksista, ja tätä kautta huomaan itsessäni sekä muuttumattomuuden että muutokset.
Häpeä sitten? Kyllä minua hieman kenkuttaa, etteivät rituaalikirjani ole vähän hienompia. Olisihan se aika messevää huokaista, että en siis selviä kesästä lukematta Camus'n Sivullista tai Dostojevskiä tai Volter Kilven Alastalon salissa. (Kahta ensimmäistä olen lukenut, viimeisimmän avannut.) Mutta minä olen minä olen minä. Rituaalikirjojen joukko on suppea, ja joukkoon on selvästi vaikea päästä. Maeve Binchy sinne pyrkyröi, mutta olen kutakuinkin vakuuttunut, että selviän tämän kesän ilman hänen tuotantoaan. Eli moikka vaan Maeve. Korkeakirjallisuus loistaa rituaalikirjastossani poissaolollaan. Ehkä eläkeiässä saavutan sellaisen henkisen tason, että joku klassikkokin pääsee luikahtamaan listalleni. (Tosin L.M.Montgomeryhän ON klassikko...)
Pieni paluuhyppäys tekstiilinostalgiaan, vaikka tuossa alussa uhosinkin, ettei aihetta käsitellä tässä. Lapsena minulla oli unityyny nimeltään Pelkonen (asuu edelleen kotona kaapissa). Sen kangas on valkoista nurin käännettyä froteeta, ja sen mahan poikki kulkee sininen, vihreä ja vaaleanpunainen raita. Jaa mistä nimi Pelkonen? Logisch - se vei pelon pois. Olin lapsena (ja vieläkin) melkoinen jänishousu, ja unityyny oli iltaisin tuki ja turva kaapeissa lymyäviä mörköjä ja sängyn alla vaanivia kettuja vastaan. Kotona käydessäni saatan ottaa tyynyn esiin ja hypistellä sitä, enkä anna äidin heittää sitä missään tapauksessa pois. Juu-u, hyvin menee.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Eihän tyttökirjoissa ole mitään nolosteltavaa; ne ovat laatukirjallisuutta siinä missä venäläiset ja ranskalaiset klassikotkin! Ylipäänsäkin rakkaimmat (jotka eivät välttämättä ole niitä kansakunnan kaapinpäällisiä) kirjat ovat intimiteettisuojan alaisia; niitä ei sovi parjata eikä halventaa, ei itseltä eikä toiselta. Niitä närppiessä kajoaisi siihen sisimpään itseen, joka on moraalin ja arvolauselmien ulkopuolella; lapsuustäkkiin, Pelkoseen, Antti-univanutonttuun (V. saattaisi tämän tyypin tunteakin).
Huikean hienoa analyysia muuten!
E-en kyllä muista Antti-univanutonttua, pitäisikö? Se on jotain sinun kavereita kuitenkin, ja sun kaverit on jotai isoi poikii ja kovii gimmoi, eiks?
Noo, saan varmaan vihat päälleni, jos sanon, että aika kaukana ollaan laatukirjallisuudesta tyttökirjojen kohdalla, joten en sano. Ihan hyvin voisi sanoa kuitenkin, että "Salaseura Mustakäsi" on relevantti siinä missä joku Andrei Belyikin. Ööh, ei vaan, ainahan kirjallisuus pitäisi asettaa ensijaisesti henkilökohtaisen kokemuksen, vasta sitten kaanonin ja lajin, yhteyteen. Joitakin, sanotaan nyt vaikkapa niitä lajityypillisiä herkkuhetkiä ne tyttökirjatkin varmasti tarjoavat, mutta abstraktioita ja ns. syvyyttä niistä saa varmaan suuremmalla lapiolla kaivaa. Haluaa sanoa: laatukirjallisuutta ei välttämättä ole henkilökohtaisen kokemuksen ulkopuolella, ja henkilökohtaisella kokemuksella varustettu laaduntarkkailu on aina harmillisen subjektiivista. Siten alun halveeraus yliviivautuu. Ehkä joitain objektiivisesti hyviä laadukkaan kirjallisuuden tuntomerkkejä kuitenkin on, onhan?
Oh man olet pahasti koukussa! Pikaista paranemista vaan sullekin, ei välttämättä kannata avata aina sitä roskapokkaria kymmenettä kertaa. Nimim Flash Gordon on mun kingi.
MK
nyt ei puhuta kymmenennestä kerrasta vaan kymmenistä kerroista... :) ja kiistän sen, että listallani olisi "roskapokkareita" (no, ehkä muutama :) - ei sinne aivan jauhopäinen tyhjyysmössö pääse
Lähetä kommentti