Jumppaa vai joogaa?

Luin Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. En pitänyt. Tai no, loppua kohden hiukan, mutta vastahakoisesti. Isä hakkaa, poika joutuu mielisairaalaan, tytär keräilee identiteetinpalasiaan. Suomalaista ininäproosaa, hohhoijaa.

Kyse ei ole teemasta. Vaikeista asioista voi kirjoittaa silläkin tavalla, ettei tee mieli pyöritellä silmiään. "Siellä hänen ajatuksensa lakkaavat lepattamasta ja se, mikä on täällä suttuista ja kipeää, kirkastuu." Aargh. Tuo lause ei kyllä ollut pahimmasta päästä - mutta ei tässä oikeastaan ole kyse pelkistä lauseistakaan, vaan pohjavireestä.

Huumorin puutteesta. Pateettisesta tuskassa piehtaroimisesta. Siitä että ollaan vaan niin hajalla ja yhyy. Lisäksi opus jäi lukukokemuksena ulkokohtaiseksi ja pintapuoliseksi. Niinpä niin, nyt isi potkii velipoikaa selkään, jaahah, pitäisiköhän mennä tekemään voileipää.

Hirvosen kirjan lukeminen oli kuin tempovaa jumppaa. Ärsyttävää hötkylöintiä, johon ei oikein jaksa tempautua mukaan: tympeitä askelsarjoja ja vemputuksia, rasittavaa musiikkia. Kaikki mitä toivoo, on tunnin loppuminen. Kirjan jälkeinen tunnelmakin noudatti samaa kaavaa: pintalihaksia jomottaa etäisesti, syviä lihaksia ei ole edes hätyytelty.

Kirjan pitää olla astangajoogaa. Aloittaminen voi olla hankalaa, ja ensimmäisiä auringontervehdyksiä tehdessä tuntuu ehkä vähän jäykältä, mutta kun vauhtiin pääsee, muuta ei malta ajatella. Koko ruho lämpenee varpaankynnestä hiuskarvoihin. Ja tunnin jälkeen on kuin olisi käynyt toisessa todellisuudessa.

Tällä hetkellä käsittelyssä on Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla. Jumppaa vai joogaa - en osaa vielä sanoa. Mutta varmasti lähempänä joogaa kuin Hirvonen.

Laisk

V joogaa, ja minä päätin olla menemättä jumppaan. Ainakaan tänään. Ruoskin itseäni koko päivän töissä, että saisin hommat etenemään - nyt en enää jaksa. Autuasta, että sain kasvatustieteen pois jaloista pyörimästä, siihen ei enää ruuti riittäisi. Tavoite oli toukokuun loppu; lähetin viimeisen esseen sähköpostilla 31.5. klo 16.

Loma alkaa vasta 21.7. Mutta sitten sitä onkin 5 viikkoa, tosin yksi niistä palkatonta, mutta mitä välii, jeiiiiiiij... Ja sitten jysähdän suoraan lukukauden alkuun & chaokseen, mutta mitä välii, jeiiiiij...

Vaan kuinkahan sitä saa motivoitua ittensä tekemään kaiken sen mitä tehdä pitäisi loman alkuun mennessä? Lukuvuoden mittaan olen nähkääs keräillyt kotihakemistooni tiedostoa, jonka nimi on paljonpuhuvasti Kunjoskuskerkiää. Ja nyt on se hetki, jolloin tuo Pandoran lipas pamautetaan auki. Jeiiiijj.

Onneksi Suomen kesä suosii taas työn raskaan raatajaa ja on värvännyt Esterin potalle & kalmakylmän hönkimään. (Zori kaikki lomalaiset :)

Laisk on muuten viroa, ja meinaa laiskaa (Mikä yllätys). Kyseistä ilmausta käytetään sisarusslangissamme yleisesti kuvaamaan löysää oloa, tai laiskotteluaikeita.

Kirovirheitä

Tietokantaa selaillessaan löytää välillä mielenkiintoisia asiasanavirheitä. Vai mitä sanotte näistä: 1. Pykologia 2. Tietoliikennevarkot 3. Uskollinen taide.

Rajoilla

Silloin tällöin on terveellistä käydä kopistelemassa omia fyysisiä - ja siinä sivussa vähän henkisiäkin - rajojaan. Männä viikonloppuna testailimme V:n kanssa kestävyyttämme seuraavalla setillä: 49 tuntia/ 90 km pyöräilyä/ n. 30 km vaellusta metsässä & kallioilla.

Löysin kehostani kaksi potentiaalista pettäjäpaikkaa: polvet ja etureidet. Köntystellessäni aamutuimaan teltan uumenista kinttujani varoen (koukistaminen teki nääs hiukan turhan eetvarttia) pystyin sujuvasti samaistumaan kaikkiin maailman jalkavaivaisiin. Jesh, vanhuus ei tule yksin... Parikymppisenä porhallettiin Karhunkierros läpi 20 km päivävauhtia ja kerran kai nopeamminkin, eikä tuntunut juuri missään. Ei muija palaudu enää samaa tahtia, ehei!

Henkisiä rajoja koetteli teltanpystytys ensimmäisessä yöpymispaikassa. Ei se tihkusade vielä mitään. Mutta kun sade yltyi ja teltta teki tenän, alkoi ihmislasta riepoa. Lopulta kuultiin kalliolla Ievan raivohuuto, joka veti vertoja kymmenelle Kullervon kiroukselle... Mutta se helpotti. Ja telttakin saatiin koottua, sade loppui, ja iltateet juotiin kalliojyrkännenäkymillä. Not bad at all.

Ja kyllä se rymellys oli kaiken vaivan arvoista! Hiljaisuutta. Kallioita, järviä, metsää. Hiljaisuutta. Lintujen läkähdyttäviä aamukonsertteja. Polkuja ja metsäteitä. Autioita rantoja. Aurinkoa ja tuulta. Jyrkänteitä ja laaksoja.

Paluumatkalla oli tajuton vastatuuli & luvattomasti liikennettä. Ja tie on vielä semmoinen kinttana routavaurioinen lehmipolku, jossa pyöräilijä saa lukea suurinpiirtein isämeitää kun autoja tulee yhtä aikaa molempiin suuntiin. Miksei voida tehdä pyöräteitä tai edes leveitä pientareita tuommoiselle reitille...