Rajoilla

Silloin tällöin on terveellistä käydä kopistelemassa omia fyysisiä - ja siinä sivussa vähän henkisiäkin - rajojaan. Männä viikonloppuna testailimme V:n kanssa kestävyyttämme seuraavalla setillä: 49 tuntia/ 90 km pyöräilyä/ n. 30 km vaellusta metsässä & kallioilla.

Löysin kehostani kaksi potentiaalista pettäjäpaikkaa: polvet ja etureidet. Köntystellessäni aamutuimaan teltan uumenista kinttujani varoen (koukistaminen teki nääs hiukan turhan eetvarttia) pystyin sujuvasti samaistumaan kaikkiin maailman jalkavaivaisiin. Jesh, vanhuus ei tule yksin... Parikymppisenä porhallettiin Karhunkierros läpi 20 km päivävauhtia ja kerran kai nopeamminkin, eikä tuntunut juuri missään. Ei muija palaudu enää samaa tahtia, ehei!

Henkisiä rajoja koetteli teltanpystytys ensimmäisessä yöpymispaikassa. Ei se tihkusade vielä mitään. Mutta kun sade yltyi ja teltta teki tenän, alkoi ihmislasta riepoa. Lopulta kuultiin kalliolla Ievan raivohuuto, joka veti vertoja kymmenelle Kullervon kiroukselle... Mutta se helpotti. Ja telttakin saatiin koottua, sade loppui, ja iltateet juotiin kalliojyrkännenäkymillä. Not bad at all.

Ja kyllä se rymellys oli kaiken vaivan arvoista! Hiljaisuutta. Kallioita, järviä, metsää. Hiljaisuutta. Lintujen läkähdyttäviä aamukonsertteja. Polkuja ja metsäteitä. Autioita rantoja. Aurinkoa ja tuulta. Jyrkänteitä ja laaksoja.

Paluumatkalla oli tajuton vastatuuli & luvattomasti liikennettä. Ja tie on vielä semmoinen kinttana routavaurioinen lehmipolku, jossa pyöräilijä saa lukea suurinpiirtein isämeitää kun autoja tulee yhtä aikaa molempiin suuntiin. Miksei voida tehdä pyöräteitä tai edes leveitä pientareita tuommoiselle reitille...