Se joka lutraa suihkussa

Perhemyytit - voiko olla mitään surkuhupaisampaa/ hauskempaa/ raivostuttavampaa/ koomisempaa (valitse itse).

Minä esimerkiksi olen se, joka lutraa suihkussa ja jolla on peukku keskellä kännyä kotihommissa (ja muissakin käytännön hommissa). Nämä ominaisuudet on niitattu minuun kotona niin tiukasti, ettei lähde muuten tatskanpoistajallakaan.

Totta toinen puoli noissa määritelmissä, mutta niiden absoluuttisuus kyllä kiehuttaa. Välillä oikein kunnon uhmaikä-raivo-lapsetuksen vallassa tekisi mieli mitata sekuntikellolla kuinka kauan keskimäärin suihkuttelen. Tehdä siitä sitten excel. Ja verrata mittaustulosta kaikkien perheenjäsenten suihkussakäyntiaikoihin. (OK, taidan olla kyllä tuomittu häviämään - paitsi ehkä E:lle, joka on meidän perheessä Se Toinen Suihkussalutraaja)

Perhemyyteille on ominaista, että perheen ulkopuoliset eivät välttämättä tunnista/ allekirjoita niitä lainkaan. (Ainakaan ne, jotka eivät ole jonottaneet jälkeeni jääkylmään suihkuun tai päässeet kokeilemaan outopulliani, jotka wannabe korvapuusti, mutta näyttivät lähinnä sämpylöiltä)

Ja sekin on tyypillistä, että kun jotakin asiaa riittävän kauan jankuttaa, niin menee itsellekin jakeluun. Olen-surkea-emäntä-olen-surkea-emäntä-olen-surkea-emäntä -mantra alkaa heti louskia takaraivossa, kun kylppärin lavuaari on toista viikkoa ektoplasmaa muistuttavan töhnän peitossa.

Tjaa, onhan niissä perhemyyteissä - hm, kai - jotain positiivisiakin määreitä. Minä olen meidän hikari ja lukutoukka (se siitä positiivisuudesta?) Ei oo koulunkäynti koskaan tuskaa tuonut (Paitsi autokoulun) Kai siinä jotain hyvää on siinäkin, että koulunpenkki on maistunut, rousk rousk?

Onneksi perhemyytteihin voi suhtautua jo hiukan hirtehisesti. Enkä muuten todellakaan ole menossa huhkimaan kylppäriä puhtaaksi tämän jälkeen. Käännän vain takaraivossa kimittävän äänen vaimeaksi ja menen - minnekäs muualle kuin lukemaan. Riikka Pulkkisen Rajaa tällä kertaa.