Lukaisin Anna-Leena Härkösen Ei kiitoksen ja Satu Rommin Kahvia ja guruja, molemmat muutamalla istumalla. Kirjoilla ei äkkiä ajatellen ole juuri mitään yhteistä. Härkösen miljöö on suomalainen lähiö, Rommin ympäristönä Etelä-Intia. Härkösen päähenkilönä kärvistelee keski-ikäinen saksanopettaja omistusasunnossaan, Rommin keskushahmo on kolmikymppinen juureton maailmanmatkaaja. Ja jos vielä muodolliselle tasolle lähdetään, Härkösen kieli on täsmällistä ja lyhytlauseista, Rommin epämääräistä, hivenen huithapeloivaa.
Kun erilaista pintatasoa hiukan raaputtaa, huomaa kuitenkin yllättäen yhtäläisyyksiä.
Molemmat kirjat pyörivät yhden henkilön pääkopan sisällä - mutta tämähän on (nyky)kirjallisuudessa aika tyypillistä. Kiinnostavampi yhtäläisyys on se, että kumpikin päähenkilö havittelee koko ajan jotain mitä ei saa. Härkösen päähenkilö Heli kaipaa varsin selkeästi (seksuaalista) huomiota mieheltään, Rommin minä-kertoja ehkä hivenen implisiittisemmin totaalista rauhaa, jonkinlaista valaistuneisuuden tilaa.
Molemmat joutuvat kohtaamaan todellisuuden, jossa he eivät pysty saavuttamaan haluamaansa kaikesta vaivannäöstä huolimatta. Härkösen päähenkilön ongelmissa pyöritään psyyken tasolla (kuinka saisi miehen haluamaan?), kun taas Rommin päähenkilön vastoinkäymiset kumpuavat arkielämän konkreettisista ongelmista (kaasun loppuminen, lämminvesivaraajan särkyminen) Lopputulos on kuitenkin sama - kumpikin päähenkilöistä turhautuu tilanteeseen, ja pyrkii siitä pois, välillä epätoivoisiakin keinoja käyttäen.
Suurin ero syntyy loppuratkaisuissa. Rommin päähenkilö saa tarpeekseen, jättää taakseen epätyydyttäväksi kokemansa elämän, ja lähtee etsimään uutta onnea toisaalta. Härkösen päähenkilö sen sijaan palaa takaisin sivupoluiltaan, vaikka jotain onkin peruuttamattomasti muuttunut. Teosten asenne ongelmiin ja niiden ratkaisuihin on siis viime kädessä erilainen - Rommin teos usuttaa riviensä välissä siirtymään eteenpäin ja etsimään helpompaa elämää aina jostakin muualta, Härkösen teksti taas kehottaa katsomaan uudelleen sitä mitä on tässä ja nyt, ja tyytymään siihen. Ehkä.
lauantai 20. helmikuuta 2010
tiistai 16. helmikuuta 2010
Lampaita ja lohikäärmeitä
Vietin juuri 10 fantastista päivää Cardiffissa, Walesin pääkaupungissa. Kaikki ei tietenkään ollut täysin fantastista. Sää sisätiloissa ei ollut aina kovin kaksinen - hotellin kylppäri muistutti enemmän jääkaappia kuin pesuhuonetta. En edelleenkään käsitä erillisiä kylmä- ja lämminvesihanoja, saati sitten maitoteetä tai pakkomiellettä tarjota joka ikisen ruokalajin kanssa ranskalaisia perunoita, MUTTA. Jotain periviehättävää brittikulttuurissa ja sen ilmiöissä silti on.
Vaikkapa se, että pitkä seminaaripäivä katkaistiin aina tea breakilla (ei suinkaan coffee breakilla!) Tai hurmaavan ihanainen brittiaksentti - kuuntelin kaikki luennot läpeensä esiintyjiä niin haltioissani, että korvat olivat pudota. Oijoi, voivoi! Ne vokaalit! Piti yhtenä iltana mennä ihan teatteriinkin ihmettelemään paikallista puhuntaa. Hobitti seikkaili sinne ja takaisin, ja kuulorajoitteisille varatulta valotaululta sai lukea, jos joku kohta meni audiona ihan yli hilseen.
Pikkuluksukseen kuuluivat ostosreissut paikallisiin ruokakauppihin: jaa että tällaisia tuotteita! Hedelmäsalaattikipot, sandwichit, sushirasiat, muffinssit, keksit. Vietin siinä määrin mässäilyhetkiä, että sain uusilta tuttaviltani liikanimen termiitti. Imartelevaa?
Kohteliaisuus, smalltalk ja palvelukulttuuri, toisaalta tietynlainen pidättyväisyys ja tapojen kunnioittaminen (manners!) - ja hivenen kuivakka ja sarkastinen brittihuumori, oh I love it all! (Toisaalta olen hyvin tietoinen siitä, että kaikki tämä hehkutus on perituristimaista... mutta turistikokemushan tämä olikin, vaikkakin työn merkeissä!)
Mistä otsikkoon sitten eksyivät nuo kaksi kovin vastakkaista otusta, pitää kai sekin selittää tähän lopuksi. Bussimatkalla Lontoosta bongailin laitumilta latelampaita, perillä taas lohikäärmeitä lipuista, rakennuksista, t-paidoista... (punainen lohikäärme kuuluu Walesin kansallissymboleihin) Piti ostaa yksi t-paita itsellekin. Yleensä en moisiin turremaisuuksiin sorru, mutta pitäähän sitä joka naisella yksi lohikäärmepaita olla garderobissaan, right?
Vaikkapa se, että pitkä seminaaripäivä katkaistiin aina tea breakilla (ei suinkaan coffee breakilla!) Tai hurmaavan ihanainen brittiaksentti - kuuntelin kaikki luennot läpeensä esiintyjiä niin haltioissani, että korvat olivat pudota. Oijoi, voivoi! Ne vokaalit! Piti yhtenä iltana mennä ihan teatteriinkin ihmettelemään paikallista puhuntaa. Hobitti seikkaili sinne ja takaisin, ja kuulorajoitteisille varatulta valotaululta sai lukea, jos joku kohta meni audiona ihan yli hilseen.
Pikkuluksukseen kuuluivat ostosreissut paikallisiin ruokakauppihin: jaa että tällaisia tuotteita! Hedelmäsalaattikipot, sandwichit, sushirasiat, muffinssit, keksit. Vietin siinä määrin mässäilyhetkiä, että sain uusilta tuttaviltani liikanimen termiitti. Imartelevaa?
Kohteliaisuus, smalltalk ja palvelukulttuuri, toisaalta tietynlainen pidättyväisyys ja tapojen kunnioittaminen (manners!) - ja hivenen kuivakka ja sarkastinen brittihuumori, oh I love it all! (Toisaalta olen hyvin tietoinen siitä, että kaikki tämä hehkutus on perituristimaista... mutta turistikokemushan tämä olikin, vaikkakin työn merkeissä!)
Mistä otsikkoon sitten eksyivät nuo kaksi kovin vastakkaista otusta, pitää kai sekin selittää tähän lopuksi. Bussimatkalla Lontoosta bongailin laitumilta latelampaita, perillä taas lohikäärmeitä lipuista, rakennuksista, t-paidoista... (punainen lohikäärme kuuluu Walesin kansallissymboleihin) Piti ostaa yksi t-paita itsellekin. Yleensä en moisiin turremaisuuksiin sorru, mutta pitäähän sitä joka naisella yksi lohikäärmepaita olla garderobissaan, right?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)