Jouluepisodeja

Aatonaattona isäpappa viritti pöydällä seisten tankoa jouluverhoja varten. Pöytä keikahti, ja isä lensi lailla enkelin (onneksi ei sentään päätynyt sellaiseksi).

Joulurauha oli juuri julistettu ja metsänhoidollisesti sopiva kuusi koristeltu, kun Aki (2v) päätti tukistaa mokomaa joulurehua. Puu märehti traumaattista kokemustaan viitisen minuuttia, ja kupsahti sitten kumoon. Kuusenpallot ja joulupukinpäät vaan sinkoilivat, jalassa olevasta vedestä puhumattakaan.

8-mantelisen aamupäiväpuuron jälkeen osa porukasta siirtyi luistinradalle energianpurkuun, osa leikkimään iki-ihanaa traditionaalista "etsi isomummon hauta" -leikkiä. Hautuumaalla tulivat myös urheilulliset tarpeet täytettyä: lumihankikävely on oivallinen kuntoilumuoto. Kaikki tarvittavat haudat löydettiin (ja lisäksi kosolti muitakin) ja kynttilät sytytettiin (vähäisin vammoin).

Rikun (8v) lahjapaketista löytyi jättiyllätys: vaaleanpunaiset keijukaissiivet sekä taikasauva! Nuori herra ei yllättävää kyllä ollut lahjuksesta kovin mielissään. Nimitarrojen havaittiin sekaantuneen, eli paketti kuuluikin Ronjalle (6v), joka osasikin arvostaa paketin sisältöä asiaankuuluvasti.

Joulupäivänä siskonmies sulatteli juuri sohvalla kinkkua, kun kuuli yhtäkkiä kesän saapuneen talven keskelle. AMPIAINEN!!! aiheutti talossa liikehdintää ovien taakse. Sankarimme V vapautti kesän sangen eläväisen symbolin lasipurkista ulkoilmaan etsimään toisia lämpimiä tyyssijoja.

Joulun ikimuistettavimman rivin lausahti eräs nimeämätön henkilö äitini työpaikalta: "Syö nunnatkin suklaata!" Näin on siis lahjomattomasti todistettu, ettei suklaan syönti ainakaan synti ole.

Legenda pöytälehmästä

Ollapa pöytälehmä. Sellainen kätevänkokoinen, joka mahtuisi juuri leivänpaahtimen ja mikron väliin. Tietenkin se saisi suurimman osan aikaa jaloitella vapaana asunnossa ja ulkosallakin, mutta aamutuimaan se odottelisi keittiön pöydällä valmiina lypsettäväksi. Olisi aina takuulla tuoreita maitotuotteita! Ja ilman välikäsiä!

Lehmä opetettaisiin käymään hiekkalaatikolla, kunnes jossakin vaiheessa jalostettaisiin upouusi lannaton lehmä, jonka ei tarvitsisi lainkaan tehdä tarpeitaan. Ja sellainenkin versio tietysti jalostettaisiin, josta voi suoraan lypsää maidon ohella piimää ja jugurttia.

Naapurin kanssa sitten keskusteltaisiin sään ohella pöytälehmistä.

"Me ollaan harkittu vähän sitä UpoUutta Lannatonta Lehmää."
"Hei, saattekin meiltä tuon vähän käytetyn. Se ei taida viihtyä meillä, ja kun Pirkkokin tahtoisi mieluummin sen leopardikuosisen."

Ajan mittaan perustettaisiin Lehmien Vapautusrintama (LVR), joka kampanjoisi pöytälehmien hyväksikäyttöä vastaan. Pöytälehmät saisivat täydet lehmäoikeudet lakisääteisine vuosilomineen, ja ne saisivat tavata vapaasti myös muita pöytälehmiä.

Eräänä kauniina päivänä kaikki maailman pöytälehmät sitten marssisivat kulkueena pois kodeistaan, tump-tump ne marssisivat pienet sorkat kopsahdellen kohti auringonlaskua, ja jälkipolvet saisivat kummastella tarinoita, joita pienistä pöytälehmistä kerrottaisiin.

(Kiitos Henninkäinen inspiroivasta keskustelusta)

Lainasanoja

"Asiantuntijoista kaksi kolmesta ja naispuolisista ylemmistä toimihenkilöistä yhdeksän kymmenestä katsoi resurssipulan haittaavan työntekoa. Joka neljäs koki työn tulevan huonosti tehdyksi." (Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia, Otava 2004)

"Yksi hippokampuksen alue on nimeltään C3 ja se toimii kuten superkirjastonhoitaja, joka organisoi erityisesti muistoja siten, etteivät ne sekoitu keskenään sekamelskaksi." (Lyager-Langer & Langer, KuntoPlus 14/2008, 26)

"awYEEEAHH! // On vaikeaa, uskomattoman, suorastaan/ sanoinkuvaamattoman vaikeaa/ ja inhimilliset voimat ylittävää/ tuottaa kahelia raapustelua// awYEEEAHH!" "Hääpukutukku/ kukkakakku/ torakkaravit/ harakkamylly/ pullahauki/ ikisiimes/ pajupilli/ taivokaiho" (Lainauksia Kari Aronpuron kokoelmasta Lehmän henkäys, Kuisma Korhosen arvostelu HS 9.12.2008)

Holtti pois

En tiedä teistä, mutta minun tekisi välillä mieli vääntää holtti pois päältä. Tekisi mieli esimerkiksi:

1) Olla menemättä töihin. Kysyttäessä sanoisin, että enpä viitti tulla, repikää siitä.
2) Potkia ilkeitä ihmisiä nilkkaan. Ja huutaa niille suorat sanat, s**tana.
3) Irvistellä ihmisille mielipuolisesti.
4) Parkua tai nauraa röhöttää kovaan ääneen aina kun vain siltä tuntuu.
5) Kävellä niin kauas kuin jaksaisin sattumanvaraiseen suuntaan.
6) Syödä suklaavanukasta niin paljon että oksennan.
7) Leikkiä koiraa tai liskoa tai mäyrää keskellä kauppakeskusta.
8) Olla huolehtimatta mistään turhista arkisista välttämättömyyksistä kuten laskujen maksamisesta tai tiskaamisesta.
9) Olla olematta poliittisesti korrekti tai kohtelias kenellekään.
10) Tuijottaa telkkaria, lukea, kirjoittaa, piirtää tai mitä tahansa vastaavaa yhtäjaksoisesti niin pitkään kuin vain ikinä jaksan.

Tjaa, ei kovin vallankumouksellista. Aika monet noista kohdista näyttävät siltä, että haluan olla lapsi taas.

Mäts

Talvi koettelee tasapainoa. Maanantaina tein hienon kyykkyakrobatiatempun bussipysäkiltä tullessani. Pysyin kuitenkin pystyssä, ja vartioin loppumatkan visusti reteäksi heittäytyneitä kinttujani.

Pyörällä olen ollut paljon varovaisempi heti ensimmäisestä hiutaleesta lähtien. Viimeisen viikon olen polkenut vain himpun kävelyvauhtia vikkelämmin, hidastellut kaarteissa ja varonut äkkinäisiä ohjausliikkeitä. Muutaman kerran on takapyörä nuljahtanut, mutta se siitä.

Siispä tänäänkin lastasin huolettomana jättikokoisen kauppakassin pyörän koriin, ja lähdin köröttelemään kotiin päin. Luulin taas kerran selvinneeni, mutta sitten vihoviimeisen mäen alla kirottu kulkupeli lähtikin lapasesta aivan yhtäkkiä.

Olin juuri hetkeä aiemmin ohittanut jonkun miekkosen, kun takapyörä taas vönksähti. Korjasin suuntaa huolettomasti, ja mäts! vaivuin kyljelleni kuin judoka ikään, mitä nyt kaupan päälle tuli muutama kilo rautaa niskaan. Kauppakassi mötkähti maahan yhtä majesteettisesti.

Säästyin fyysisiltä vammoilta. Mutta ette kyllä ikinä arvaa miten kirotun paljon jugurttia on yhdessä pikkupurkissa... tai kuinka paljolta se tuntuu, kun sitä kaapii kauppakassista ja ostoksista irti.

Yhteisvastuu

Sunnuntain lumimyrskyssä vastaamme hölkötteli vanhahko mies ohuissa verkkareissa ja kommentoi, että tuulee läpi. V kysymään, että onko teillä kaikki kunnossa, mihin miekkonen totesi, että on, ja taaksepäin nyökäten hän kertoi tulevansa "tuolta talosta".

Me jatkoimme siis matkaa. Kilikilikellot alkoivat soida vasta terveyskeskuksen kohdalla - papan jäljet tulivat nimittäin sieltä päin, takaovelta.

Säntäsimme tyhjään terveyskeskukseen, ja hukkasimme minuutteja etsiessämme ihmisiä. Lopulta joku osasi neuvoa meidät oikeaan paikkaan, jossa toimitimme hoitajalle asiamme. A vot, huoneesta numero 13 (kuinka enteellistä) olikin karkailevaksi tiedetty miekkonen poissa. Osaston lukollinen ovi oli epäkunnossa, ja sen eteen esteeksi siirretty keinutuoli lykitty syrjään.

Tapahtui seuraavaa: Paikalle ilmestyi noin viisi hoitajaa, jotka alkavat hitaanlaisesti miettiä, että mitäs tässä nyt pitäis tehdä. "Minä en ainakaan tuonne ulos sen perään lähde," oli yksi mieltä. "Pitääkös tässä nyt soittaa päivystävälle lääkärille?" "Mitenkäs tässä nyt toimitaan?" "Pitäiskö soittaa poliisille?" "Olikos se nyt, että sen päivystävän lääkärin piti tehdä poliisille virka-apupyyntö?"

Lopulta yksi hoitajista haki kumminkin ulkovaatteet, ja lähti miehen perään. Ja soitotkin soitettiin lain kirjaimen mukaan.

Jäin miettimään seuraavaa:

1) Onko meillä liian suuri kynnys puuttua toisten asioihin, kun annamme ohutasuisen vanhuksen juosta lumimyrskyyn pysäyttämättä häntä?
2) Mikä on pielessä, jos ensimmäinen asia mitä mietitään hätätilan tullen on se, miten säännöissä käsketään toimia - ei se, mikä olisi ehkä järkevin tapa toimia?

Toivottavasti mies löydettiin. Me jatkoimme matkaa elokuviin, katsomaan Katastrofin aineksia. Yhteisvastuustahan siinäkin on kyse, ilmastonmuutoksen kontekstissa. Ongelma 1: "Tämä ei ole minun ongelmani." Niinpä.

Sanoja

Hersku haukka härmässä kaljui, kalki nälkäänsä nyrisi, kun kalkkala kinkeästi kilisi.

Hersku = 'nirsu, ruokien valitsija'
Härmä = 'kuura, huude; vaahto (esim. oluen)'
Kaljua = 'huutaa, kiljua'
Kalki = 'poloinen, koito, kurja, kovaosainen'
Kalkkala = 'kaliseva esine; tiuku; sylkky; jääkokkare jne.
Kinkeä = 'kankea, kireä'
Nyristä = 'vähän nurista'

Nykykieli on aika köyhää, huomasin, kun lehteilin Suomen etymologista sanakirjaa.

Eräiden totuuksien torvia

Kävin keräilemässä kirjamessuilta ajatuksia.

Pentti Linkolalla oli korvasienikorvat ja kasvot kuin ahavoitunutta puuta. Peikko tai menninkäinen tikarinterävillä mielipiteillä:

"Muissa Euroopan maissa puun asento on pysty, Suomessa se on vaaka."
"Suomen maaseudulla ihmisiä ei näe ulkona, vaan autojen ja traktorien sisällä."
"Ihmiset asuvat autoissa ja supermarketeissa enemmän kuin kodeissaan."
"Finanssikriisi osoittaa ihmislajin perinpohjaisen kelvottomuuden. Pörssejä ja muita keksintöjä pidetään todellisuutena, ja kun nämä korttitalot vähän keikahtavat, se on muka katastrofi."
"Ihmisten yhteisöissä ei ole järjestystä, pelkkää kaaosta. Kunnat ovat pelkkää sekasortoa."
"Kehitys ja edistys saattavat mukanaan vain pahoja asioita."
"Lastenteko länsimaissa on ympäristörikos."

Kuuntelin lisäksi mm. Johanna Sinisaloa, Jussi Ojajärveä ja Päivi Alasalmea. Luonnon ja kulttuurin/ ihmisen suhdetta, markkinavoimia, valkoisen naisen roolia Afrikassa. Näistä lisää tuonnempana, ehkä.

Oi niitä aikoja

Lueskelin tässä päivänä muutamana teinivuosien päiväkirjojani. Sitä ahistuksen määrää ja tunteiden paloa! Ja sitä energiaa - partiota, yleisurheilua, karatea, aerobicia ym. ym. viikon jokaiselle päivälle.

Teksti pyörii enimmäkseen ihmissuhteiden parissa, mutta aina silloin tällöin joukossa on yhtäkkiä joku havainto ympäröivästäkin maailmasta: Auschwitzin vuosipäivästä, lakoista (OAJ:n lakkouhka tietysti vaikutti koululaisenkin elämään), Tshernobylin vaikutuksista. Outoa, en ollenkaan muista olleeni mitenkään tietoinen ulkomaailmasta noina aikoina...

Paikoin todella myötähävettävää luettavaa (etenkin ne ainaiset epätoivoiset ihastumisjutut), mutta myös myötäelettävää. Jotkut asiat eivät ole noista ajoista juuri muuttuneet (ja jotkut taas aika paljon, onneksi).

Muutenkin olen tässä parin viikon aikana tullut miettineeksi ysäriä, tuota ihanaa aikaa. Tähän minut innoittivat Niun kolmikymppiskekkerit, joita juhlittiin pikkutunneille saakka baarissa ysärihittejä tanssahdellen. I like to move it, Coco jambo, Sweat (A lalalala long), Trust me, No limit, What is love, Israelism...

13-vuotiaana olen listannut suosikkimusiikkiani: Ace of Base, Abba, Army of Lovers, Joel Hallikainen ja sota-ajan iskelmät. Repikää siitä.

Yläasteaika oli täynnä kummallisia kirjoittamattomia sääntöjä, tai jos ei nyt sääntöjä, niin ainakin suosituksia. Piti olla Leviksen 501-farkut ja deodoranttina sinistä Fiitä. Jos tuli kouluun kumppareissa, oli ihme sivukylän juntti. Ja se pipopakko. Tai oikeastaan pipottomuuspakko. Yhtä aikaa piti olla samanlainen, mutta kumminkin oli hirmuinen hinku olla erilainen.

Juu-u. Kai sitä edelleenkin on tiettyjen kulttuuristen kehysten vanki, mutta ainakin valinnan varaa tuntuu olevan enemmän kuin pikkukylässä 90-luvulla.

Vastahanka

Ihmisjoukot ne pysyvät samanlaisina, oli kyseessä sitten yläasteen luokka tai 30+ -ikäinen työyhteisö. Kyynisyys, valittaminen ja vastahanka ovat normi, josta poikkeavat ovat hikkejä, p***eennuolijoita tai muuten epäilyttävää ainesta.

Kun töissä järjestetään kehittämispäivä, siihen kuuluu suhtautua nurjasti, tai korkeintaan pitkämielisellä alistuneisuudella. Jos joku kehtaa olla asiasta innostunut, tai edes heikosti positiivinen, niin tyyppi on varmaan kajahtanut tai keltanokka. Kaikilla "oikeilla" työntekijöillä kun olisi oikeasti niin paljon parempaakin tekemistä sille päivälle...

Kun työyhteisössä joku mättää, märistään nenä solmussa, että kun työkaveri/ johtaja/ naapurin Tauno ei tee mitään. Voi, enhän minä itse nyt voi mitään tehdä enkä ehdottaa asiain tilan parantamiseksi. Työkaverille/ johtajalle/ naapurin Taunolle ei tietenkään kerrota ongelmasta mitään, vaan heidän pitäisi itse ymmärtää missä ongelma on, ja ratkaista se. Valittaminen on helppoa, mutta aika harva känisijä osaa oikeasti tarjota ratkaisuja tai edes ratkaisuvaihtoehtoja havaitsemaansa hankauskohtaan.

Ja ans olla, kun tulee joku muutos! Että pitäisi omaksua jokin uusi toimintatapa ja muuttaa sitä, mikä on tehty kolkyt vuotta just tälleen. Ei-ei-ei-ei-ei... Tai jos jollakin on joku projekti. Ihan turhaa huuhailua! Jatketaan vaan samaan malliin, turha tässä on mitään uutta keksiä.

Nämä kärmätykset eivät rajaudu vain tämänhetkiselle työmaalleni - olen tehnyt vastaavanlaisia havaintoja myös muualla.

Onko herraviha ja ennakkoluuloisuus juurtunut suomalaisiin niin syvälle, että kaikkia auktoriteetteja ja uuden pauhaajia pitää oletuksena vastustaa? Onko työelämä (ja opiskelu) nykyään niin stressaavaa, että uuteen ei kerta kaikkiaan jaksa suhtautua positiivisesti, vaan se vain kuormittaa entisestäänkin korkkiruuville kiristettyä duunariparkaa? Mitä tämä on?

Minua nämä kyynisyys, valittaminen ja vastahanka väsyttävät aika paljon, mutta huomaan taipuvani itsekin niiden alle. Millä täältä myrkkysuosta pääsee ylös?

Respect

Nykyopiskelijoiden kanssa ei aina välillä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Oli luento mihin aikaan tahansa, se on aina väärään aikaan. Joukossa on poikkeuksetta joku, joka vänisee, että "se on ainut luento sinä päivänä, niin emmä viittis vaan sen takia tulla koululle, että onko se niinku pakollinen juttu."

Oma koulukuntansa ovat opiskelijat, jotka yrittävät siirtää luentoja itselleen sopivampaan aikaan. "Että voisko järkätä sit vaikka kaks ryhmää, kun minä ja Mirkku ei niinku päästä tuohon aikaan?!" Joo, eihän mulla muuta tekemistä olekaan kuin pitää 70 eri ryhmää, että kaikki Pirkot ja Erkit pääsevät varmasti paikalle.

Eräällä opiskelijalla oli niinkin paljon pokkaa, että kun tehtävä piti palauttaa tiettyyn päivään mennessä tiettyyn paikkaan, hän yritti jättää keskeneräisen paperin, "kun ei ole enää loppuviikolla asiaa sinne päin" (Sivumennen sanoen tämä tietty paikka sijaitsee niinkin kaukana kuin alle puolen kilometrin päässä sellaisesta paikasta, jonne ao. opiskelijalla kyllä oli asiaa)

Haloo, niinkö te työelämässäkin pomolle sanotte, että emmä viittiny tulla töihin kun oli vaan se yks homma tehtävänä sinä päivänä, tai että emmä viittiny hoitaa sitä juttua sille asiakkaalle, kun se oli siellä puolen kilsan päässä?

Kun meikäläinen vielä opiskeli (ei-niin-kauan-sitten), luennoilta jäätiin pois, jos ne eivät aikatauluun sopineet, ja muistiinpanot/ tehtävät jne. kyseltiin kavereilta sen jälkeen. Tai tehtävän palautukseen keksittiin jokin keino. Mutta ei näistä ongelmista lähdetty proffalle päätä aukomaan.

Onko kuluttajapuhe mennyt nykyihmiselle niin perille, että hän pitää itseään asiakkaana sekä koulussa että töissä? Asiakas on kingi, asiakas on aina oikeassa, asiakasta pitää totella!

En minä tässä nyt niitä aikoja kaipaa, kun opettajaa/professoria/pomoa hädin tuskin uskalsi katsoa silmiin. Nyt vain tuntuu siltä, että ollaan hetkahdettu ihan toiseen ääripäähän. Vähän kunnioitusta, pliiz!

Lits läts

Sadesäätä on odotuksenmukaista ja sosiaalisesti suotavaa nyrpistellä. Että hyhhyh kun taas sataa. Mutta mitä vikaa sateessa on?

Kumpparit kinttuihin ja sadetakki selkään, niin a vot. Hengittäminenkin on sateella helpompaa. Sitä paitsi suurin osa ihmisistä jumittaa joka tapauksessa päivänsä neljän seinän sisällä - hittoako sillä hyvällä säällä sälekaihdinkaltereiden takana tekee?

Sadesumu kasvoilla ja lätäköissä läiskintää. Ja kotiin tullessa villatöppöset jalkaan ja teetä. Me likes.

Sadekeli on mitä mahtavin lukusää. Ahmaisin Sofi Oksasen Puhdistuksen äkkipikaa. Hieno kirja. Alistamisen teemaa kuljetettiin taitavasti historiasta nykypäivään ja monilla tasoilla. Oksasesta innostuneena raahasin kotiin Jaan Krossia, joka käsittelee osittain samoja teemoja, mutta aivan erilaisilla vivahteilla.

Sävytys

Kaikki olivat töissä hajalla Kauhajoesta. "Se olisi voinut tapahtua täällä." (Ja se VOISI tapahtua täällä.) (Ja onko vain ajan kysymys, että se TAPAHTUU täällä?)

Vaikka koko päivä on toimitettu arkisia asioita, Kauhajoki värittää kaikkea.

Käytiin varaamassa aikaa pankin vaihtoon, ja kun virkailija lähti toimittamaan jotakin, Kauhajoki purskahteli heti suupielistä. Vaikka hyvinvointi lisääntyy, pahoinvointi lisääntyy, kirjoitti V tänään aamulla aivan muissa yhteyksissä.

Mentiin lamppukauppaan, ja ostettiin puoli vuotta hankintalistalla olleet valaisimet vihdoin ja viimein. Tosin ei saatu niitä viritettyä, koska a) joku oli pöllinyt tikkaat ulkovarastosta, eikä tuonne 3,5 metriin oikein keittiöjakkaralla yletä, vaikka olisi niinkin pitkä kuin V, ja b) meiltä puuttui 2 kpl eräitä ruuveja. Tulipahan hommattua.

Lamppukaupassa - kuten kaikkialla muuallakin - pauhasi radio täysillä, ja keskustelut poukkoivat.

"Oisko tuo lamppu mitään? Mutta onko yhteiskunnan syy, että yksilöt pimahtaa?"
"Onko mikään ihme että pimahtaa, kun joka paikassa pauhataan kilpailukyvystä ja tulosvastuusta ja suorittamisesta. Niin, en mä oikeen tollasesta lasihärvelistä niin välitä."

Maailma jatkaa vain kierrostaan, täynnä surujaan. En tajuu.

Kirjastokirous

Joka kerta kun astun kaupunginkirjastoon, pääni tyhjenee. Simsalabim, äkkiä en muista yhtäkään niistä kymmenistä kirjoista, joiden arvosteluja, kuvauksia tai mainoksia silmätessäni olen ajatellut, että tuon haluan lukea.

Sama juttu tänään. Patsastelin hyllyjen välissä järki jäässä, ja yritin bongata edes jonkun must-opuksen. Öö, öö, öö, mitäs niitä nyt olikaan niitä kirjoja... Lopulta turhauduin enkä lainannut mitään. Onhan meillä kotonakin noita opuksia. (Kiintoisaa, että siitä huolimatta käyn kirjastossa melkein joka viikko. Siis muutenkin kuin töissä, huah huah.)

Samperin Sampo

Tässä joitakin ehdotuksia Sampo-pankille uusiksi sloganeiksi:

1) Sampo-pankki - suoraan saatanasta
2) Sampo-pankki - ja mikään ei toimi!
3) Sampo - paskaa pankkipalvelua

SKS:n sivuilla selitetään: "Runonlaulajat ovat selittäneet tai muuntaneet sammon sampikalaksi, myllyksi, laivaksi, tammeksi, kanteleeksi, riistariiheksi, morsiameksi, lentäväksi ja varpaalliseksi olennoksi, ehkä myös saaniksi, saunaksi, saukoksi, saarvaksi, sauvaksi, kannoksi tai linnaksi."

Meikätyttö alkaa olla vakuuttunut, että nyky-Sampo (ainakin se verkkopankki) on lentävä ja varpaallinen olento, jota ei oikein asiakkaat kiinnosta.

Jotakuta kilpailevaa pankkia saattaisi sen sijaan kiinnostaa yks kolmikymppinen vakavarainen asiakas, jolla saattaa tulevaisuudessa olla asuntolainaa yms. tuloillaan.

Trad.

Liityin kuoroon. Biisilistalta löytyy mm. Ja se oli yksi lauantaki-ilta. (Ja Rajattomia, ja Mozartia.) Keski-ikä 50+ (?) Mellastin männä viikonloppuna marjametsässä kera äidin ynnä kahden tädin. Keski-ikämme n. 60. Ja tänään ostin kumpparit, joita tuskin olisin kinttuihini laittanut teininä tai parikymppisenäkään, vaikka vedenpaisumus olisi vallinnut.

Perinteisiin palaaminen - kapinaa nykyaikaa vastaan?

Taistelumme

Unohtui raportoida Intian reissulta eräs olennainen episodi. Kaikki alkoi eräänä iltana, kun olin menossa suihkuun. Naksauttaessani valokatkaisijaa huomasin D:n Axe-purkin päällä viisisenttisen punakuorisen ja pitkäsarvisen olion, joka tillotti minua yhtä hölmönä kuin minä sitä.

Menin sipisemään löydöstäni H:lle, joka tuli tarkistamaan asian: a vot, torakka! H sieppasi lavuaarin reunalta pienen pussin, ja sieppasi otuksen kobramaisella kädenliikkeellä muoviseen vankilaan. Hetkisen hykertelimme voittoamme, mutta riemu oli aivan liian aikaista... vips vain, torakka tunki sarvensa jostakin kolosesta ja kipikipikipikipi vilisti karkuun.

Jäädyimme molemmat sekunniksi, sitten H sieppasi valtavan shampoopullon, ja nakkasi karkulaisen perään spontaanisti puoli litraa kirkkaankeltaista paikallisshampoota. Vaan torakkapa oli hitaasti valuvaa ainetta vikkelämpi, ja luikki jo toisessa nurkassa, kun shampoo vasta velloi oven suussa.

Seuraavaksi H tarttui suihkuun, ja vuolaita vesivirtoja ei torakkakaan enää pystynyt vastustamaan, vaan huuhtoutui viemäriin (saatoin melkein kuulla torakankielisiä manauksia).

Ilta päättyi siihen, että pesimme kylpyhuoneen lattian shampoolla. Mitähän anoppi olisi tällaisesta länsimaisesta siivousmenetelmästä sanonut?

Pupu

Päivänä muutamana tiskatessani huomasin keittiön akkunan lävitse ammottavassa auringonkilossa jotakin outoa. Tai oikeammin omituisuus oli kiinni ikkunassa - pölyiseen pintaan oli pyöritelty pirteä pupu.

Ajattelin ensin, että V on halunnut ilostuttaa minua tällaisella omalaatuisella taiteella, mutta kun V hämmästyen kielsi osallisuutensa pupupiirrokseen (oli luullut sitä minun tekemäkseni), olikin edessä tenkkapoo. Kuka? Miksi? Milloin?

Vaihtoehdot kutistuivat varsin pian kahteen mahdolliseen, joista kumpikin on omalla tavallaan hieman pelottava.

1) Olen itse piirtänyt pupun, ja unohtanut tehneeni sen. Pelottavaa = Kykenevätkö aivoni oikeasti pyyhkimään tekemiseni muististani noin tyystin? Ja siinä tapauksessa että vastaus on myönteinen, mitä kaikkea muuta olen tiedostamattani unohtanut tehneeni?

2) Joku henkilö viestinnän yksiköstä (opettaja, opiskelija - piirustustaitoisia epäilyksenalaisia on useita) on iloisena ensimmäisenä kouluviikkona päättänyt ilahduttaa asunnon asukkaita joko tietäen tai tietämättä, että täälläkin asuu yksi osittain viestintäläinen. Pelottavaa = Joku/ jotkut tyypit ovat tulleet hieman turhan lähelle kotiamme. Inha ajatus, että joku saattaa nukkuessani kuhkia alle puolen metrin päässä minusta ties mitkä aatokset päässään. (Paranoidia?)

Alushousuahmatti

Matkan tappiot: kahdet alushousut. Jokin intialainen otuslaji nimittäin tykkää pistellä poskeensa länsimaisia pikkupöksyjä (myös H on huomannut tämän ilmiön). Ötököiden logiikkaa en silti oikein ymmärrä. Värin suhteen ne eivät ole ronkeleita, toiset alkkarit olivat punaiset ja toiset mustat. Materiaalikaan ei oikein anna vinkkiä - punaiset olivat pitsimäistä ja mustat ohutta kuviollista kangasta. Ehkä alushousuahmattiötököiden motiivi on jossakin toisaalla. Kenties ne toimivat paikallisina siveyspoliiseina, jotka käyvät tuhoamassa liian kevytmielisen näköiset kapineet? Paikalliset alusvaatteet kun ovat yleensä nunnaluostarin kuumuusluokkaa. Vai olisiko anoppi pahuuttaan käynyt silppuamassa syntiset eurooppalaiset alusasut?

(Tässä kohtaa on pakko mainita, että ystävämme anoppi kielsi minua lähtemästä miesten matkaan, kun olimme lähdössä kolmen valtameren äärelle. Joopajoo, mitä se oikein meikäläisten moraalista ajattelee??)

Intia 10: Kirjastosta paivaa

Vierailtiin paikallisessa kirjastossa, Thiruvananthapuramin State Central Libary oli paikan nimi (se ei suinkaan ollut siis mikaan pikkukirjasto, vaan osavaltion suurin). Pytinki hakkaa 6-0 minka tahansa suomalaisen kulttuurilaitoksen ulkoasullaan. Se mita seinien sisalta loytyy, on sitten toinen juttu. En saanut lupaa ottaa valokuvia kirjastossa sisalta, vahinko vain, joten taytyy tyytya sanalliseen kuvaukseen taas kerran.

Lastenosasto oli sanalla sanoen surkea. Kirjat oli nakeltu hyllyyn vahan mitenkuten, niita oli todella vahan, ja ne olivat resuisessa kunnossa. Luokitus oli alkeellinen, eika kirjojen selkamyksissa ollut mitaan, mista olisi voinut paatella, mista kirjasta oli kyse.

Sama mystisyys jatkui aikuisten puolella. Kirjavalikoima oli lastenosastoa parempi (tai ainakin suurempi), mutta edelleenkaan kirjojen selat olivat vailla mitaan vinkkeja kirjan sisallosta. Luokitus oli ylimalkainen, mutta parempi kuin lasten puolella. Vanhat kunnon korttiluettelot olivat voimissaan, ja lainattavat kirjat leimattiin kasin.

Kirjastossa oli kuitenkin kylttien perusteella kaynnissa RFID-projekti, ja muutama erittain nykyaikaisen nakoinen lainausautomaattikin loytyi - eli jossakin mielessa kirjasto oli tekniikaltaan useita suomalaisia kirjastoja edella, vaikka toisissa asioissa se olikin todella kivikautinen.

Intia 9: Lepopaiva

Tanaan on lakkopaiva. Kaytannossa se tarkoittaa sita, ettei mikaan paikka ole auki, mikaan ei toimi, eika autolla kannata lahtea oikeastaan mihinkaan, koska kadut voivat olla poikki mielenosoitusten vuoksi. Eli toisin sanoen kukaan ei mene toihin, lapset eivat mene kouluun, eika muutenkaan tapahdu mitaan.

Suomessakin voisi kokeilla tata systeemia: paatetaan, etta on lakko, ja jaadaan kaikki kotiin vetamaan lonkkaa!

Intia 8: Meditaatiota meressa

Maailman parasta meditaatiota, terapiaa ja hauskaa: meressa seisominen. Tarvitaan yksi aava meri, mieluusti rantaa kohti suuntautuvaa tuulta seka vaahtopaisia aaltoja ja kovaa hiekkaa joka pakenee jalkojen alta meren vetaytyessa takaisin selkaa kohti. Tunnelmaa auttaa myos lauma muita meressa melskaajia (etenkin lapset ovat hyvaa seuraa).

Tata jaloa harrastusta ollaan ehditty testata Kanyakumarissa seka Thiruvananthapuramissa Veli-puiston rannalla ja Vettukaadussa. Mistahan rakkaaseen Kouvostoliittoon saisi yhden pikku valtameren rannan?

Meditaatiosta puheenollen: Sri Swami Vivekanandan saaritemppelissa Kanyakumarissa oli meditaatiohuone, jossa kaikui tasaisin valiajoin ommmmmmm. Hypnoottinen luola, oleilin siella pienen hetken tunnelmoimassa, mutta turistihossotys ymparilla taittoi keskittymiselta karjen...

Intia 7: Pesanrakennusta

Kodin perustaminen ja sisustaminen Intiassa ei ole ihan kakkupala. Kun hommaa kampan, saa kaytannossa todellakin vain seinat. Kaikki muu pitaa hommata, saataa ja virittaa itse hellasta kylpparin lamminvesivaraajaan. Verhokiskot/ -tangotkin pitaa hankkia itse. Ja tietysti kaikki kaapit ym. ym.

Ja marssipa lansimaalaisena parkana intialaiseen kodintarvikeliikkeeseen. Siinapa saa miettia hetken jos toisen, minkalaista pottia ja pannua mihinkin systeemiin tarvitaan. Chapatipannu ja -lauta, painekattila, muovitolkkeja kaikelle ruokatavaralle (koska muuten marssii oitis rivi otokoita ahmijaisille) juomavesisailio (kaikki juomavesi pitaa keittaa), muuntaja jaakaappia varten, tiskisaippua (jepjep, se on tosiaan sellainen saippuamainen viritys), terasastioita (taalla ei tosiaan kayteta juurikaan lasi- tai posliiniastioita, vaan juuri terasta)...

Ja jos haluat hoitaa lasta hankalasti, muuta Intiaan! Valmisruokia ei ole ja kertakayttovaipat ovat torkyhintaisia (ja kestovaipat falskaa). Vaunut ovat lahinna suuri ihmeellisyys, turvaistuimista nyt puhumattakaan. Juuri missaan julkisilla paikoilla ei ole mitaan vaipanvaihtohuoneita (hyva jos julkinen vessa, joka sekin on ubertorkyinen). Lastensankyja on todella hankala loytaa (lastensankyna toimii yleensa kattoon viritetty lakana, jossa lapsi on kapalomaisena kaarona), aidinmaidonkorviketta joutuu jahtaamaan kuin suurtakin aarretta (ja se on tietysti superrasvaista). Ja jos lapsille on jotakin ruokia tai muita tuotteita, niissa on sikana hajusteita tai lisattya sokeria.

Lapsille ei ole juuri tapana antaa leluja (OK, Suomessa vois ehka vahan ottaa mallia :) ja arkkitehtuuri on usein aika lapsivaarallista: marmorilattioita, portaikkoja jne. jne.

Lisaksi kuka tahansa, vaikkapa apteekin tati, voi ruveta arvostelemaan hoitotapojasi, esim. tyyliin "Tuossa kantoliinassa lapsi ei voi kunnolla hengittaa."

Intia 6: Njamnjam

Huomasinpa juuri, etta on tullut tehtya perinteiset turistit noissa aiemmissa teksteissa, ts. lahinna aimisteltya niita outouksia ja osittain negatiivisia asioita, joita ymparillaan huomaa, ja positiiviset tarinat ovat lapsipuolen asemassa.

Yksi fantastisista asioista taalla pain on ruokakulttuuri. Joka paiva ja lahes joka ruoalla on ollut tarjolla mahtavia makuelamyksia. Pidan jopa perinteisista aamupalaksi tarjottavista riisi-kookos-sarviapila-kakkusista (nimeltansa idli) kirpakalla kookoskastikkeella, vaikka aluksi oli kieltamatta vahan omituista popsia sellaista muonaa heti aamutuimaan.

Syontia on harvakseltaan, aamupala klo 8 maissa, lounas n. klo 13 ja illallinen vasta klo 21. Valipaloja ei juuri ole tarjolla, mita nyt on tullut popsittua mm. minibanaaneja, punaisia banaaneja ja granaattiomenoita silloin talloin. Useimmiten syodaan taalla "kotona", mutta ravintoloissakin on muutamaan otteeseen kayty.

Keralassa pain syodaan paljon vihanneksia ja kalaa, lisakkeena on useimmiten riisia. Olen nautiskellut mm. daalia (kastike), okraa (vihannes - vahanko maistuu erilaiselta kuin Suomesta purkista saatava versio!), jakki-puun hedelmaa, tapiocaa (perunamaista), kanaa, katkarapuja, vada-nimisia munkin nakoisia riisikakkusia, masala dosa -lettuja, perunacurrya, paneeria (kotijuusto) en-muista-minka kasvin kanssa, sekavihanneksia... Ja kaikissa tietysti tarakasti mausteita: chilia, kurkumaa jne.

Leipaa ei syoda juurikaan, ainakaan taalla kotona, eika ihme. Palvelijan poissa ollessa syotiin aamu- ja iltapalaksi pullamaista hivenen makeaa leivantapaista, joka oli ehka ainoa ei-niin-mahtava suuhunpantava talla reissulla. Ravintoloista saa mm. naan-leipaa (vaikka se on kaiketi enemman pohjoisintialaista) ja puuri-leipaa (uppopaistettu, sellainen ilmava poffo) ja chapatia (sellainen naan-tyyppinen mutta lattana), kaikki oikein hyvia.

Huh, oikein tulee vesi kielelle, kun muistelee kaikkia herkkuja - kello on nimittain puoli kahdeksan, ja pitka vali iltaruokaan alkaa olla lopuillaan. Iltaruoaksi on usein samaa ruokaa kuin paivalla, eli tanaan se tarkoittaa armakasti maustettua kanaa, vihreaa kasvislisaketta, armakkaa sekin, daalia seka kookoskastiketta.

Lopuksi on pakko fiilistella viela paikallisia (makeita) herkkuja. Makeisia tai jalkiruokia ei juuri harrasteta, mutta herkkukaupoista saa mm. ihanaa kermatoffeeta, seka erilaisia hivenen taikinamaisia palleroita (laddu) tai nelioita, joissa voi olla makuna esim. pistaasi tai mango. Suklaatakin saa, mutta ei ole juuri tehnyt mieli. Tassa kuumuudessa ihaninta herkkua on tuoreesta ananaksesta sekoitettu mehujuoma jailla.

Intia 5: Homma toimii

Intiassa asioilla on taipumus jarjestya - mutta ehka vahan toisella tapaa kuin tallainen lansimaalainen turisti toivoisi.

Kaytiin tanaan kaupassa tarkoituksenamme hommata erinaisia liinavaatteita, jotta paastaan vahitellen pakoon anoppilasta. Kerattiin karry tayteen pyyhetta, lakanaa ynna muuta - ja tadaa, kun ollaan lahdossa lykkimaan kohti kassaa, paikalle ilmiintyy miekkonen, jolla on ilouutinen. Huomenna alkaa alennusmyynti, ei tanaan kannata mitaan ostaa! Arvaas mita tehtiin? Purettiin karryjen sisalto hyllyihin, ja mennaan sitten huomenna takaisin. Lienee turha sanoa, etta tahan reissuun meni puoli paivaa - liikkuminen taalla ei ole mahdottoman nopeaa.

Toinen jarjestelya aiheuttava asia ovat jokailtaiset sahkokatkot. Ensin ne olivat aina klo 20-20.30, mutta tassa parina paivana ne ovatkin olleet 20.30-21. Kuulemma monsuunin takia pitaa saastaa sahkoa, siksi nama katkot. Joopa joo. Mutta eivathan nama iltakatkot suinkaan ole ainoita sahkokatkoja, vaan lisaksi saattaa paivan ja yon mittaan olla myos bonuskatkoja!

Iltakatkot aiheuttavat saatamista talossa kulkemiseen, silla taalla on klo 19 alkaen sakkipimeaa. Akku rutkuttaa onneksi valoa pariin huoneeseen, ettei tarvitse ihan pimeassa istua, mutta esim. jos tarvii kayda vessassa, sujuva sokkokavely on koko lailla must.

Yksi osa saatamista on se, ettei kenellakaan tunnu juuri koskaan olevan kiire. Aina on aikaa leperrella vauvalle tai muuten vain jutustella. Se tekee tietysti asiain tokkimisesta hivenen siedettavampaa.

Intia 4: Huvipuisto intialaisittain

Ei taalla mitaan huvipuistoja tarvita. Riittaa kun loikkaa kadunkulmasta liikenteeseen. Hurukyytia on luvassa, oli liikkeella sitten jalan, autolla tai autoriksalla.

Viimeisin kapistus on huvipuistomielessa hauskin: vauhti on melkoinen, heppoinen kottero hypahtelee oivallisesti huonokuntoisten teiden montuissa, tuuli saa silmat vettymaan. Ja jannitysta riittaa! Ehtiiko riksa okyauton alta? Liiskaako tuo vaaraa kaistaa vastaan tuleva bussi meidat vai ehka tuon uhkarohkean skootteristin, joka juuri lahti ohittamaan meita? Tuleeko nurkan takaa joku vai ei?

Autoriksa muistuttaa huvipuistovempeletta ulkoasultaankin, silla se on pieni, peltinen, pyoreahko ja usein taalla pain mustakeltainen, kuin ponakka mehilainen.

Paikallisen mukaan liikenteessa on yksi saanto: Ala tapa ketaan. Ja ihmeen hyvin homma toimii. Tieta annetaan, kun joku sita tarvitsee, vaikka keskella tieta vastakkaiseen suuntaan kaantymiseen. Suomalaisella tyylilla tulisi ruumiita alta aikayksikon - meikalandiassahan on tapana, etta saantojen mukaan on minun vuoro, ja minahan ajan, vaikka tulisi hoyryjyra vastaan.

Intia 3: Anoppi helvetista

Tahanastiset anoppikokelaani ovat olleet kaikki varsin mukiinmenevia henkiloita, eli olen ollut onnekas. Taman nakee erityisen selvasti nyt, kun on tehnyt tuttavuutta eraaseen intialaiseen anoppiin, joka on yhta sympaattinen kuin leikkuupuimuri (Sori vaan puimurit).

Anoppi on mm. sanonut, ettei lansimaisista naisista ole kuin yhteen ainoaan asiaan ja syyttanyt ystavaani poikansa kuumetaudista. (Paha noita Suomesta, you see)

Taman lisaksi tassa eraalla aamiaisella, kun H ja mina olimme kaksin syomassa, anoppi hyokkasi oviverho lepattaen vaatimaan, etta lopettaisimme puhumisen, kun han ei jaksa kuunnella. Lisaksi anoppi rankattaa ylipaansa kaikesta mahdollisesta: Miksi lippikset on jatetty kuistille (No, ei me niita siihen jatetty, eika ne edes ole meidan), miksi vaunujen sadesuoja oli lattialla ym. ym. ym.

Rouva lekottelee ympari taloa yopaidan nakoisissa kotimekoissaan kuin tuomion enkeli, ja riitelee kaikkien vastaan tulevien ihmisten kanssa.

OK, anopilla on reuma ja kai muitakin sairauksia, mutta silti... Taalla on palvelija (joka on superihana), joka hoitaa ruoanlaiton seka siivouksen - anopin kontolla on laittaa pyykkikone pyorimaan, ja siina kaikki. Vai onko rankatys sitten jotakin elaman merkityksen puutetta vai mita? Anoppi on kuitenkin tehnyt uransa laakarina, ja nyt elakelaisen aika kay pitkaksi? Enpa tieda silti, oikeuttaako mikaan kohtelemaan toisia ihmisia tuolla tavoin?

Intia 2: Koulua koko elama

Intiassa elamankoulu saa aivan uusia merkityksia. Perheessa, jossa asustelen, on 8-vuotias tytto. Viitena paivana viikossa on koulua 9.15-15.30. Taman lisaksi tytolla kay joka aamu ja joskus myos iltaisin kotiopettaja, ja kun kotiope on haipynyt, isa opettaa tyttoa viela iltaisin. Eivatka viikonloputkaan ole vapaat, vaan lauantaisin kay kotiope ja sunnuntaisin isa opettaa taas.

Suomalaisin silmin tallainen koulutusfetissi nayttaa koko lailla oudolta. 8-vuotiaalla lapsella ei ole kavereita eika harrastuksia eika ylipaansa juuri lainkaan vapaa-aikaa. Kaytannossa liki koko hereillaoloaika kaytetaan opiskeluun. (OK, pelkastaan kielista tulee jo aika paljon: tytto opiskelee paikallista kielta eli malajalamia, hindia seka englantia)

Toisaalta koulutus on taalla ehdoton edellytys, mikali haluaa paasta elamassaan vihrealle oksalle. Intiassa tyottomyys on aika suuri ongelma, ja kun porukkaa on paljon, vain parhaat paasee hyviin kouluihin ja jarkeville palkoille.

Laakari, insinoori ja liikemies tuntuvat olevan halutuimpia ammatteja. "Kotiperheessani" kaikki ovat esimerkiksi laakareita: isa, aiti ja kolme lasta, ja kahden lapsen puolisotkin kaupan paalle.

Intia 1: Vaimo haussa

Kuuma on, liskot kipittaa pitkin seinia ja vaakkuu.

Intialaiset naistenlehdet rulaa, varsinkin muuan Women's Era, jonka loppupuolella on Halutaan aviopuoliso -palsta. Ohessa joitakin vaatimuksia, joita ilmoituksessa on tulevalle kylkiluulle asetettu:

"Simple, vegetarian, co-operative, respectable family, adjusting, educated"

(Tuo koulutettu nyt viela menee, mutta hah, miksi vaimon pitaa olla yksinkertainen? Ja mita mahtaakaan tarkoittaa yhteistyokykyisyys tassa yhteydessa?)

"Honest, sincere, beautiful, sophisticated, affectionate, broadminded, self deciding, independent, professional working/ self employed"

(Huh, ja mikas se mies itse on, kun se etsii tallaista superihmista? Itsenainen, itsensa elattava... ei kai tassa ole joku siipeilija, joka haluaa vaimon elattavan itsensakin?)

"Broad minded and service minded, computer literate"

(Palveluhenkinen vaimo? Hah, etsiiko taa fiksua piikaa?)

Usein myos kielitaidolle ja uskonnolle asetetaan vaatimuksia. Ja yhta usein ilmoituksen lopussa on armollinen: "Age, caste, marital status no bar" (Siis eiko sekaan haittaa etta on naimisissa?)

Huh, eipa moni meikatytto paasis tai lahtis vihille nailla vaatimuksilla! Tallaisissa kohdissa kulttuurierot tulee aika kirkkahasti esiin.

Ei, ei, ei, ei

Kirjoitin tekstin maanantaina. Päivämäärä näyttää sunnuntaita. (Olin saletisti laittanut aikavyöhykkeeksi Helsingin, mutta asetuksissa oli joku ihme Tyynenmeren aika) Olen yrittänyt julkaista sitä kolme kertaa. Ja nyt se varmaan julkaistuu, kun kirjoitan taas tällaisen turhaumaviestin :) Jospa taika toimisi taas...

Lomaaaaaaaaaaahhhh

Pyrkimyksenä on sopeutua lomaan. Kyllä tämä tästä.

Olen yrittänyt nukkua pitkään. Lauantaina vedettiin hirsiä historiallisen pitkään: klo 9.15 saakka. Sunnuntaina kohosin hiukan ennen yhdeksää. Tänä aamuna V könysi ylös klo 6, eikä minuakaan enää väsyttänyt, mutta eihän nyt lomalla niin aikaisin... Nousin kahdeksalta. Onhan sekin jotain, puolitoista tuntia tavallista myöhempään. Joka tapauksessa aamuherääminen näyttää aikaistuvan kaiken aikaa. Vaan mikäs siinä: mitä aiemmin nousee, sen pidemmiltä tuntuvat lomapäivät.

Olen yrittänyt laiskotella. Lauantaina arkistoin hysteerisesti papereita (ja jatkoin sitä äsken). Nyt kotokirjoituspöydällä pitkin kevättä ajelehtinut paperivyöry on lajiteltu siististi roskiin ja kahteen kansioon. Olen tiskannut vapaaehtoisesti useampaan kertaan. Olen järjestellyt paikkoja, lakaissut villakoiria, siivonnut vessan lavuaarin, pessyt pyykkiä, silittänyt, laukannut ruokakaupassa.

(OK, on asioita, joiden tekemistä ei voi lopettaa lomaksikaan, mutta jokin arkiaskareiden pukertamisessa sotii loman laiskotteluideologiaa vastaan... Loma-ajoiksi pitäisi kai palkata kotiapulainen huolehtimaan siitä, ettei kämppä ala muistuttaa läävää, ja itse voisi keskittyä mitään tekemättömyyteen.)

Tavoitteita (Karseaa, tavoitteita kesälomalla!! Mutta ilmankaan en näemmä pärjää. Onneksi niitä on vähän) : 1) Kesätunika kevättalvella ostetusta kankaasta 2) Viimeiset Intian matkan järjestelyt (päiväkirja, erinäisiä käsimatkatavaroihin yölentoa varten soveltuvia puhdistustuotteita) 3) JOS JAKSAN: Kahden metalliverkosta kyhätyn otuksen päällystäminen sanomalehti-liisteri-systeemillä ja maalaus (työasia ja ihan oma keksintö - kertoo ehkä jotakin kirjavasta työnkuvasta... )

Lomaosuutta sitten:

Fiktiossa surffailu jatkuu päivästä toiseen: Elokuvia. Anni Swanin kirjoja. Mitä tahansa kirjoja. Tahdon asiaa. Greyn anatomiaa.

Eilen käytiin kummitädin kanssa mökillä. Esteri jumitti potalla, vaahtopäät huuhtoivat rantaa. Pelattiin korttia (tikkiä ja ruotsalaista), saunottiin, syötiin mansikoita niin että napa siukui. Ja illalla syötiin kotona jäätelöä. Ja mansikoita.

Lauantaina ostin epäterveen suuren jäätelöannostötterön torilta (mansikoita, kermavaahtoa, vaniljajäätelöä). Ja mansikoita. Ja herneitä. Samaisena lauantaina syötiin päivällistä ulkona. Ja jälkiruoaksi mansikoita.

Taitaa olla turha sanoa, mitä söin tänä aamuna puuron kanssa.

En tajuu...

... siis miksi Blogger ei suostu tuomaan näkyviin tekstiäni, jonka kirjoitin jo eilen??

Elämäni lööpit

Ei ole kerrassaan mitään kirjoitettavaa! Ymmärrän jotenkin iltapäivälehtien tekemällä tehtyjä kesälööppejä. Otsikoita on hieman hankala repiä totaalisesta tapahtumattomuudesta. Oli pakko ruveta miettimään, miltä oma lauantaini näyttäisi lööppeinä:

1. Ieva näki ikkunasta: Lusku kusaisi Pilvilinnan pihaan!
2. Nainen pesi kaksi koneellista pyykkiä - ja vei toisen koneellisen ulos narulle!
3. Nainen kävi vaateliikkeessä ilman meikkiä!
4. a) Ieva: "Ostin jo elämäni toisen housupuvun!"
b) Ieva: "Ostin elämäni ensimmäiset stringit!"
5. Ieva aloitti kesälenkkeilyn: "Kyllä meinasi kunto loppua ylämäessä!"
6. Ieva tomerana: "Katson ainakin monta jaksoa Greyn anatomiaa illalla"
7. Synkän suven suosikit: "Roikuin netissä kaksi tuntia"
8. Ievan paljastus: "Poden huonoa omatuntoa siitä, jos olen kesällä sisällä!"
9. Ievan paljastus nro 2: "Ostin karkkia vain 1.55 eurolla! - koko viikonlopuksi!"

Köyhää!

Jumppaa vai joogaa?

Luin Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. En pitänyt. Tai no, loppua kohden hiukan, mutta vastahakoisesti. Isä hakkaa, poika joutuu mielisairaalaan, tytär keräilee identiteetinpalasiaan. Suomalaista ininäproosaa, hohhoijaa.

Kyse ei ole teemasta. Vaikeista asioista voi kirjoittaa silläkin tavalla, ettei tee mieli pyöritellä silmiään. "Siellä hänen ajatuksensa lakkaavat lepattamasta ja se, mikä on täällä suttuista ja kipeää, kirkastuu." Aargh. Tuo lause ei kyllä ollut pahimmasta päästä - mutta ei tässä oikeastaan ole kyse pelkistä lauseistakaan, vaan pohjavireestä.

Huumorin puutteesta. Pateettisesta tuskassa piehtaroimisesta. Siitä että ollaan vaan niin hajalla ja yhyy. Lisäksi opus jäi lukukokemuksena ulkokohtaiseksi ja pintapuoliseksi. Niinpä niin, nyt isi potkii velipoikaa selkään, jaahah, pitäisiköhän mennä tekemään voileipää.

Hirvosen kirjan lukeminen oli kuin tempovaa jumppaa. Ärsyttävää hötkylöintiä, johon ei oikein jaksa tempautua mukaan: tympeitä askelsarjoja ja vemputuksia, rasittavaa musiikkia. Kaikki mitä toivoo, on tunnin loppuminen. Kirjan jälkeinen tunnelmakin noudatti samaa kaavaa: pintalihaksia jomottaa etäisesti, syviä lihaksia ei ole edes hätyytelty.

Kirjan pitää olla astangajoogaa. Aloittaminen voi olla hankalaa, ja ensimmäisiä auringontervehdyksiä tehdessä tuntuu ehkä vähän jäykältä, mutta kun vauhtiin pääsee, muuta ei malta ajatella. Koko ruho lämpenee varpaankynnestä hiuskarvoihin. Ja tunnin jälkeen on kuin olisi käynyt toisessa todellisuudessa.

Tällä hetkellä käsittelyssä on Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla. Jumppaa vai joogaa - en osaa vielä sanoa. Mutta varmasti lähempänä joogaa kuin Hirvonen.

Laisk

V joogaa, ja minä päätin olla menemättä jumppaan. Ainakaan tänään. Ruoskin itseäni koko päivän töissä, että saisin hommat etenemään - nyt en enää jaksa. Autuasta, että sain kasvatustieteen pois jaloista pyörimästä, siihen ei enää ruuti riittäisi. Tavoite oli toukokuun loppu; lähetin viimeisen esseen sähköpostilla 31.5. klo 16.

Loma alkaa vasta 21.7. Mutta sitten sitä onkin 5 viikkoa, tosin yksi niistä palkatonta, mutta mitä välii, jeiiiiiiij... Ja sitten jysähdän suoraan lukukauden alkuun & chaokseen, mutta mitä välii, jeiiiiij...

Vaan kuinkahan sitä saa motivoitua ittensä tekemään kaiken sen mitä tehdä pitäisi loman alkuun mennessä? Lukuvuoden mittaan olen nähkääs keräillyt kotihakemistooni tiedostoa, jonka nimi on paljonpuhuvasti Kunjoskuskerkiää. Ja nyt on se hetki, jolloin tuo Pandoran lipas pamautetaan auki. Jeiiiijj.

Onneksi Suomen kesä suosii taas työn raskaan raatajaa ja on värvännyt Esterin potalle & kalmakylmän hönkimään. (Zori kaikki lomalaiset :)

Laisk on muuten viroa, ja meinaa laiskaa (Mikä yllätys). Kyseistä ilmausta käytetään sisarusslangissamme yleisesti kuvaamaan löysää oloa, tai laiskotteluaikeita.

Kirovirheitä

Tietokantaa selaillessaan löytää välillä mielenkiintoisia asiasanavirheitä. Vai mitä sanotte näistä: 1. Pykologia 2. Tietoliikennevarkot 3. Uskollinen taide.

Rajoilla

Silloin tällöin on terveellistä käydä kopistelemassa omia fyysisiä - ja siinä sivussa vähän henkisiäkin - rajojaan. Männä viikonloppuna testailimme V:n kanssa kestävyyttämme seuraavalla setillä: 49 tuntia/ 90 km pyöräilyä/ n. 30 km vaellusta metsässä & kallioilla.

Löysin kehostani kaksi potentiaalista pettäjäpaikkaa: polvet ja etureidet. Köntystellessäni aamutuimaan teltan uumenista kinttujani varoen (koukistaminen teki nääs hiukan turhan eetvarttia) pystyin sujuvasti samaistumaan kaikkiin maailman jalkavaivaisiin. Jesh, vanhuus ei tule yksin... Parikymppisenä porhallettiin Karhunkierros läpi 20 km päivävauhtia ja kerran kai nopeamminkin, eikä tuntunut juuri missään. Ei muija palaudu enää samaa tahtia, ehei!

Henkisiä rajoja koetteli teltanpystytys ensimmäisessä yöpymispaikassa. Ei se tihkusade vielä mitään. Mutta kun sade yltyi ja teltta teki tenän, alkoi ihmislasta riepoa. Lopulta kuultiin kalliolla Ievan raivohuuto, joka veti vertoja kymmenelle Kullervon kiroukselle... Mutta se helpotti. Ja telttakin saatiin koottua, sade loppui, ja iltateet juotiin kalliojyrkännenäkymillä. Not bad at all.

Ja kyllä se rymellys oli kaiken vaivan arvoista! Hiljaisuutta. Kallioita, järviä, metsää. Hiljaisuutta. Lintujen läkähdyttäviä aamukonsertteja. Polkuja ja metsäteitä. Autioita rantoja. Aurinkoa ja tuulta. Jyrkänteitä ja laaksoja.

Paluumatkalla oli tajuton vastatuuli & luvattomasti liikennettä. Ja tie on vielä semmoinen kinttana routavaurioinen lehmipolku, jossa pyöräilijä saa lukea suurinpiirtein isämeitää kun autoja tulee yhtä aikaa molempiin suuntiin. Miksei voida tehdä pyöräteitä tai edes leveitä pientareita tuommoiselle reitille...

Se joka lutraa suihkussa

Perhemyytit - voiko olla mitään surkuhupaisampaa/ hauskempaa/ raivostuttavampaa/ koomisempaa (valitse itse).

Minä esimerkiksi olen se, joka lutraa suihkussa ja jolla on peukku keskellä kännyä kotihommissa (ja muissakin käytännön hommissa). Nämä ominaisuudet on niitattu minuun kotona niin tiukasti, ettei lähde muuten tatskanpoistajallakaan.

Totta toinen puoli noissa määritelmissä, mutta niiden absoluuttisuus kyllä kiehuttaa. Välillä oikein kunnon uhmaikä-raivo-lapsetuksen vallassa tekisi mieli mitata sekuntikellolla kuinka kauan keskimäärin suihkuttelen. Tehdä siitä sitten excel. Ja verrata mittaustulosta kaikkien perheenjäsenten suihkussakäyntiaikoihin. (OK, taidan olla kyllä tuomittu häviämään - paitsi ehkä E:lle, joka on meidän perheessä Se Toinen Suihkussalutraaja)

Perhemyyteille on ominaista, että perheen ulkopuoliset eivät välttämättä tunnista/ allekirjoita niitä lainkaan. (Ainakaan ne, jotka eivät ole jonottaneet jälkeeni jääkylmään suihkuun tai päässeet kokeilemaan outopulliani, jotka wannabe korvapuusti, mutta näyttivät lähinnä sämpylöiltä)

Ja sekin on tyypillistä, että kun jotakin asiaa riittävän kauan jankuttaa, niin menee itsellekin jakeluun. Olen-surkea-emäntä-olen-surkea-emäntä-olen-surkea-emäntä -mantra alkaa heti louskia takaraivossa, kun kylppärin lavuaari on toista viikkoa ektoplasmaa muistuttavan töhnän peitossa.

Tjaa, onhan niissä perhemyyteissä - hm, kai - jotain positiivisiakin määreitä. Minä olen meidän hikari ja lukutoukka (se siitä positiivisuudesta?) Ei oo koulunkäynti koskaan tuskaa tuonut (Paitsi autokoulun) Kai siinä jotain hyvää on siinäkin, että koulunpenkki on maistunut, rousk rousk?

Onneksi perhemyytteihin voi suhtautua jo hiukan hirtehisesti. Enkä muuten todellakaan ole menossa huhkimaan kylppäriä puhtaaksi tämän jälkeen. Käännän vain takaraivossa kimittävän äänen vaimeaksi ja menen - minnekäs muualle kuin lukemaan. Riikka Pulkkisen Rajaa tällä kertaa.

Takatakatakatakatakatakatalvi

Tällainen oli sää sunnuntaina.
Ja tällainen se oli tänään tiistaina.
Mitähän huomenna on luvassa?

Reality bites

- Ja sitten Jumala synnytti ovaran ( = orava, toim. huom. ) - Riikka, kohta 4 v.
- Pöhkö, ei Jumala synnytä, se luo. - Ronja, 6 v.

Kilin kolin

Olipa kerran lasipöytä. Kaunispintainen, kuin joen pohja, lasiin upotettuna kymmeniä pikkuisia kiviä. Siinä se eleli olohuoneessa, joka muutti milloin mihinkin kaupunkiin.

Muutettiin siis lauantaina H & T Kotkasta Mikkeliin. H & mie otimme ensi hätään kantaaksemme tämän lasipöydän. Ensi metrit kulkivat sujuvasti, vaan portaisiin päästessä tuli ongelma. Tiedättehän, kun kaksi kantaa pöytää portaissa peräkkäin, takana kävelevän kinttujen pitäisi olla aika oudon mittaiset, että niillä pystyisi töpöttämään perässä jotakuinkin järkevästi.

Minä-fiksu ratkaisua keksimään. "Käännetään pöytä sivuttain ja kannetaan se pystyssä!" A vot, hetken ähellyksen jälkeen pöytä oli sopivassa suunnassa, ja taas sujui pari askelmaa paremmin. Mutta sitten pöytä petti. Tai tarkemmin sanoen lasisen pöytälevyn liimaus.

Ymmärrän taas paremmin mitä tarkoittaa ilmaus "aika tuntui pysähtyvän." Pöytälevy luiskahti kehikosta ja lähti liukumaan portaita alaspäin sulavasti, H teki ojentautuvan eleen siepatakseen levystä kiinni, mutta turhaan - ja kaikkeen tähän tuntui kuluvan tuhottomasti aikaa. Portaikon alapäähän ehdittyään levy hajaantui ziljoonaksi kivi- ja lasisäpäleeksi. Ryminä kuului varmaan Rymättylään saakka. Minä ja H vain tuijotimme hitaasti. Ehdin ajatella jotakin tyyliin että siinä se menee eikä mitään voi. Saatoin sanoakin jotain. Ehkä "Voi ei." Ja "Ei voi olla totta."

Ääni houkutteli paikalle pari naapuria, jotka kyselivät kävikö pahasti. Juu-u. Pöytälevyn kappaleet päätyivät roskikseen (kuinka maailmassa se saattoikin mennä niin pieneksi murskaksi??), kehikko naapurin mökille. Rest in peace.

Onni onnettomuudessa oli se, ettei pöytä ehkä olisi mahtunut muuttokuormaan.

H & T:n uusi koti on keltainen talo, piha-asfaltti parvekkeelta katsoen kuin norsun nahkaa. Ja olohuoneessa on paikka pöydälle.

Idyllilän toinen puoli

Kuulin sitten männä viikon mökki-idyllilästä (ks. edellinen postaus) kiintoisia tarinoita. (Hadvig: Kyseessä on siis ihan oikea omakotitaloalue, ei mikään siirtolapuutarhazydeemi)

Yhdessä lintukodossa oli taannoin harrastettu huumekauppaa (kaikkihan sen tiesivät). Outoa jengiä pyöri nurkissa ja roikkui jopa mökin räystäissä villeimpinä aikoina.

Eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä (vaikka eihän niitä Idyllilässä pitäisi edes olla!) joku oli kivittänyt samaisen kadun kaikki julkisivuikkunat tuhannen tuusannuuskaksi.

Toisena aamuna lintujen luritellessa oli kannettu talosta laminaattilattia pellolle. Isäntä kuulemma nukahtanut suihkuun, ja vesivahinkohan siitä tuli. (Tämä kyllä kuulostaa niin urbaanilegendalta...)

Ja samoihin aikoihin alueella pyöri outo auto vaanien ryömisekelemässä. Joku keksi soittaa biilistä poliisille, ja tzadaa, kaaran omistaja oli niin kuumaa kamaa että kytät tulivat alta aikayksikön... Etsintäkuulutettu heebo kuulemma. (Pääsi karkuun niinkuin kalajutuissa aina)

Joka tapauksessa lintukodon isäntä on nähtävästi päätynyt joko valtion leipiin tai muuten vain muille maille, sillä vaimokkeensa myy torppaa vaatimattomalla 200 000 euron hinnalla. Aye. Onko käärme siis poissa Idyllilästä ikuisesti, vai jatkuuko Idyllilän piina?

(Taustaksi: Tämä kurja kaupunki on väkilukuun suhteutettuna Suomen huumeisin. Tämä tarina saattaa siis olla oikeasti totta. )

Mörönpesä

Meilläpä oli V:n kanssa seikkailu metsässä! Eksähdettiin kuntopolulle, jonka päässä ollaan kerran käyty kuikuilemassa, muttei sillä kertaa selvitty peremmälle. Polku kun ei houkuttele sen paremmin nimellään ("törösti") kuin karttakilvellään, joka oli töhritty alkeellisin wannabe-tagein (hittoako ne metsässä mellastaa, menisivät kaupunkiin kuten kunnon töhrytomppelien kuuluukin).

Tällä erää lompsimme kumminkin taulun ohitse metsemmäksi ja kyllä kannatti. Löysimme mainion aution kapuamiskallion, jonka kainalossa pujahteli polkuja ja vilahteli vinkeitä synkeämiä, mörönpesiä varmaan. Ja lampilämpärekin lekotteli erään mutkan takana. Kaupungin jymyä kuuli tuskin lainkaan. Vain varis vaakkui. (Ah, allitteraatioita, helmasyntini mun.)

Kallion takana aukesi asuinalue, jonka olemassaolosta en tiennyt aiemmin mitään. Pellolle pykätty puutalokylä oli ihan toisesta maailmasta. Tiedättehän, sellaisia piparkakkuisia lauta-aidoin kehystettyjä idyllilukaaleja, pihalla pari autoa ja leegio leikkikaluja. Hellanlettashöpölöitä, joiden rankkuuden huipentuma on iskän perjantai-illan saunakalja. (Tai mistä sitä tietää mitä angesteja niiden kultakulissien takana muhii.)

Jotenkin siitä miljööstä tuli mieleen sanapari "ylempi keskiluokka". Ja heti perään: jos Suomi on luokkayhteiskunta, mihin luokkaan sitä itsensä sitten laatikoittaa? Jotensakin oli kyllä minä-en-kuulu-tänne -olo, kun patsasteltiin katuja V:n kanssa. Sellainen luonnonsuojelija-ekoterroristi -fiilis. Että tähän ekologiseen lokeroon ei minun lajini kuulu. (Ainakaan vielä? Koskaan?)

Mutta metsä ja hiljaisuus! Mitä sitä muuta urbaaniolio tarvitsee?

Maa kutsuu

Miksi ihmeessä juuri se opetus, jota suunnittelee kuin Iisakin kirkkoa ja jonka olisi erityisen tärkeää onnistua hyvin, menee mönkään? Ei nyt ihan päin honkia, mutta ainakin pikkuisen pusikkoon. Ainakaan luokassa ei ollut sellaista riemua ja ilotulittelua, mitä olisi PITÄNYT olla! Miksi juuri tänään olin puiseva ja epäselko? Why, oh why?

Mutta Hannu Mäkelän Syksy Venetsiassa on joistakin ärsyttävistä kielellisistä maneereista huolimatta... loistava? (En keksi tähän hätään parempaa adjektiivia) Matkustustapa se on tämäkin. Seuraavaksi taidan käydä sen toisen Hannun Canal Granden kimppuun.

Parla inglese?

Helsinki - Amsterdam - Bologna - Venetsia - Bologna - Amsterdam - Helsinki:

Kaksi päivää lastenkirjamessuilla. Ranskan ja Italian osastot olivat täysin lyömättömiä, hienoja kuvituksia oli myös Argentiinalla, Meksikolla, Tshekillä ja Japanilla. Angloamerikka lähinnä haukotutti - niin muovista, niin disneytä. Ehkä aarteet hukkuivat glitterin joukkoon? Tuolta linkkilistalta viestin lopussa löytyy muutamia herkkupaloja.

Bologna oli viehko ja selvästi yliopistokaupunki: joka kulmassa oli kirjakauppoja. Tosin joka kulmassa oli myös kenkäkauppoja vaateliikkeistä puhumattakaan (tai jäätelöbaareista, mutta niistä myöhemmin lisää). Italialaiset panostavat estetiikkaan hiukan toisella tavalla, oli kyse sitten arkkitehtuurista tai ulkoasusta.

Sí sí. Siinäpä useimmiten kuultu hokema ainakin meikäläisten suusta. Juuri muuhun kun ei kielitaito venynyt... Parla inglese? oli myös kovassa kurssissa, joskaan useimmat eivät puhuneet englantia.

Sanakirjan kanssa ostettiin siis sekä francobolloja että due bigletti per Venezia, per favore (en vastaa oikeakielisyydestä...) - ja toivottiin, ettei kukaan vain kysy mitään yllättävää vastaan :) Ravintolassa tavattiin italiankielistä menyytä samaten sanakirjan kanssa. No problemo! Perfetto! Va bene!

Vastaanoton Giovannin kanssa kommunikoitiin lisäksi piirtäen ja huitoen, ja saatiin ihme kyllä asiat hoidettua kuten pitikin. G lahjoitti meille viimeiseksi illaksi kuohuviinipullonkin, tehtiin ilmeisesti vaikutus :) (Ellei se sitten ole talon tapa lahjoa ihmiset tulemaan uudelleen)

Bolognassa päästiin todistamaan aborttilakia vastustavien/ kannattavien mielenosoitusta. Uteliaina mentiin tietysti tutkailemaan mitä keskusaukiolla tapahtuu, kun möly käy ja ihmiset vellovat. Uteliaisuus meinasi kostautua: kesken kaiken väkijoukko alkoi juoksennella, ja kappas, tuossahan heiluu mellakkapoliisi pamppuineen parin metrin päässä - pitäiskö tästä häipyä ennen kuin päästään italialaiseen putkaan hokemaan non parlo italiano?

Italialainen järjestys teki meihin vaikutuksen eräässä ravintolassa. Kymmenkunta keski-ikäistä miestarjoilijaa porhalsi ympäriinsä essut paukkuen (ravintola oli umpitäynnä). Tarjoilu oli perin sotilaallisen täsmällistä. Juuri kun oltiin ehditty aloitella ateriaamme, neniemme eteen syöksähti juustolautanen ja essuheikki kiljaisi enemmän käskevästi kuin kysyvästi: PARMESAN! Meikät tietysti että sí sí. Sama juttu kävi jälkiruoan kanssa, pakkohan se on dolcea ottaa kun menu lätkähtää pöytään kehotuksen kera.

Toisessa ravintolassa homma toimikin sitten ihan päin vastoin, hidasta palvelua, suunnatonta sekoilua, vääriä ruokia. Hartaan laskusta riitelyn jälkeen (onneksi likaisen työn hoitivat porukan muut jäsenet) luikittiin kadulle pikavauhtia, koska rahakasassa ei ollut ihan sitä summaa kuin laskussa luki korjauksen jälkeen... (= koska edelleen oltiin sitä mieltä että meitä oli vedätetty)

Mutta se jäätelö! Gelaterioita kaikkialla! Viimeisenä päivänä osuttiin Gianni Gelateria -nimiseen paikkaan, jossa oli takuulla 20 erilaista jäätelölajia. Sen päivän annokseni käsitti mm. jäätelöä nimeltä Titanic (ainakin valkosuklaata - muita makuja en enää muista) Ja se pistaasijäätelö...

Venetsiassa ehdittiin olla vain yksi päivä: ajeltiin vaporettolla Canal Grande edestakaisin, pysähdyttiin San Marcon aukiolla ja harhailtiin kujilla. Niska oli nyrjähtää kaikkea sitä kauneutta äimistellessä. Veden väri oli ehkä suurin yllätys - vaalean turkoosi, jotenkin puhtaan oloinen, varsinkin kun lähestyttiin Lidoa ja merta. Bologna, vaikka viehättävä onkin, näytti jotenkin lattealta Venetsian jälkeen. Ja kuulosti mölyisältä.

Delphine Durand
Juan Gedovius
Aurelia Fronty
Maxi Luchini
Isol
Cristiana Cerretti
Maurizio A. C. Quarello
Stephen Mackey

Italian ihmeitä

Mihin menee bussi, jonka pysäkillä lukee navetta?
Mikä on enologian tutkimuskohde?
Mikä eläin ääntelee kero-kero?
Mitä on juotu luostarissa vitriinissä olevasta pikarista, jonka esittelytekstissä lukee pisside?

Navetta = lentokenttäbussi
Enologia = viinitiede
Kero-kero = sammakon ääni japaniksi
Pisside = ?

Haluan takaisin Italiaan, lämpöön ja aurinkoon. Ja etenkin Venetsiaan. Se ei edes haissut, vielä.

Maksa-allas

Selvisi ainakin osittain, miksi Liverpoolin nimi on mitä on. Satama-altaat olivat aika ristiriitainen kokemus. Keskiviikkoiltana yhtä hempeää vaaleanpunaista ja siniharmaata auringonlaskun aikaan - ja torstaina pelkkää harmaanruskeaa raivoa, joka pyrki järjettömän tuulen voimistamana ohikulkijan kinttuun kiinni. Odottelin rannalla Beatles-museon avautumista ypöyksin, koska ilmeisesti järjissään oleva Liverpudlian välttelee kyseistä seutua moisella säällä. Ja turistit myös.

Se maksa sitten. Ehkä asialla on jotakin tekemistä seudun yleisimmän (historiallisen) rakennusmateriaalin eli punatiilen kanssa. Satama-alueen punatiilimuurissa ainakin oli kaikkia mahdollisia oranssin, punaisen, punaruskean ja violetin sävyjä, joku niistä varmaan on maksankin värinen. Mene ja tiedä. Wikipedia ei ainakaan tiedä :)

Josta saankin hyvän aasinsillan LILAC 2008 konferenssiin, ja sen mieleenpainuvimpaan pääpuhuja Tara Brabazoniin, joka kritisoi Wikipedian ja Googlen ylivaltaa tiedon maailmassa. Esitystä on mahdotonta kuvailla pelkin sanoin, mutta jotakin kertonee se, että mrs. Brabazon soitti esimerkiksi Tähtien sodan tunnaria, karjahteli kuin leijona, näytti sarjakuvia, ja esitti rinnastuksena Wikipedian hyödyllisyydestä tieteellisen tiedon lähteenä että kah, Elviksestä on vaikka kuinka pitkä artikkeli, mutta Karl Marxista vain muutama rivi.

Osallistuin kiintoisaan workshopiin, jossa vertailtiin Wikipediaa projektiin nimeltä Citizendium. Jälkimmäisen idea on sama kuin Wikipediassa, mutta tiedontuottajat ovat asiantuntijoita. Tosin C on toistaiseksi aika Jenkkilä-painotteinen, ja hiukan arveluttaa tietysti se, ketkä siellä saattavat esiintyä "asiantuntijoina..."

Mitäs muuta Liverpoolissa? Bussikuski eksyi matkalla Manchesteristä Liverpooliin, ja kyseli vastaantulijoilta tietä. Skippasin perinneruoka scousen (jonkin sortin lihapata), vaikka sitä pubissa kovasti mainostettiin. Narsissit rehottivat hulluna kaikilla pientareilla, vaikka muuten olikin koleaa. Lasipalatseja, historiallisia pömpeleitä, sivukujien rähjäisyyttä, rakennustelineitä. Tuntitolkulla esitelmiä, workshopeja, puheita. Hotellihuoneesta häipyi kesken kaiken yksi pöytä (ilmeisesti sitä tarvittiin kipeämmin jossakin toisaalla). Uusia tuttavuuksia Ruotsista, Norjasta, Australiasta, Britanniasta - ja Suomesta. On se kun pitää aina lähteä maalimaan ääriin tapaamaan suomalaisia... Onneksi vältin kumminkin pahemman finskijumituksen :)

Kärsi, kärsi - kirkkaamman kruunun saat

Siivoaminen on kivaa sitten kun se on ohi. V & minä inhoamme molemmat tätä silloin tällöin välttämätöntä puuhaa yli ymmärryksen. Tästä seuraa, ettei meillä ole siivouspäiviä kovinkaan usein, mistä seuraa edelleen, että sitten kun siivouspäivä koittaa, sitä siivottavaa piisaa...

Laumallinen villakoiria on tänään päätynyt imurin mylvivään kitaan; erinäiset siivousliinat saivat herkutella hulppealla tahrakimaralla ; ja ojjjj sitä ryönän määrää, joka ruokki puhtoista hankea matoista erkaantuessaan! V & minä vaelsimme tämän kaiken keskellä sen näköisinä, että jos käynnissä olisivat Mister ja Miss Hapannaaman etsinnöt, voittajista ei olisi epäilystäkään.

Mutta nyt on pöly laskeutunut asuntomme yltä, ja kohta seuraa ansaittu nautinto: V teki superhyviä herkkukarkkeja, joita suunnittelen meneväni mässäämään jahka karistan nettisyöverin tomut näpeistäni.

Havaintoja töllöttömyydestä, osa 1.

Muutama päivä ilman telkkaria - ei järisyttäviä kokemuksia. Ajan perjantaista sunnuntaihin vietin autuaana teeveettömässä tilassa. Sunnuntaina kotiin tullessani tarkastin tilanteen. Lumisadetta kanavilla 1-6.

Menin nukkumaan sunnuntai-iltana klo 8, mutta sillä seikalla ei ollut mitään tekemistä television kanssa. Todennäköisesti univelkaisuus johtui puoleen yöhön venyneestä lauantai-illasta Kuopio-cityn pahamaineisessa Neulamäessä M:n & L:n luona sekä seuranneesta sunnuntaiaamusta, jolloin siskonpoijjan upouusi kännykkä räyhähti herätyksineen klo 7, minkä jälkeen leikkipuhelin alkoi soittaa nonstoppina piippolanvaarillaoliitaloo, minkä jälkeen 1-vuotias alkoi kiljua innoissaan, minkä jälkeen 8-vuotias & 3-vuotias alkoivat ravata oven suussa, eli yhteensä: hyvästi unimaa.

Valmistimme M & L:n tykönä kollektiivituomisista kiintoisia pizzoja: 1) Suht normaali: kebab-liha, ananas, taco-kastike, yrttituorejuusto, pinjansiemenet 2) Hiukan friikki: kinkku, kuivahedelmäsekoitus, kapris, pinjansiemenet ja 3) Jämä: kebab-liha, kinkku, sekahedelmät mehussa (ananas, papaija), yrttituorejuusto. Lisäksi pelasimme outoa sanapeliä sekä mafiosoa. Vaikka M & L omistavat telkun, sitä ei edes avattu.

Maanantaina palasin töistä puoli kahdeksan maissa illalla. Luin sanomalehden ja Pirkan, ja aloitin Trendiä. Tiistaina eli tänään tulin jumpasta seitsemän maissa: pesin pyykkiä, laitoin ruokaa, luin aamulla kesken jääneen sanomalehden sekä toisen sanomalehden, roikun nyt netissä ja kohta luen lisää Trendiä.

Yhteenveto tähän mennessä: sosiaalinen toiminta, kotityöt (!) sekä muu media ovat vallanneet tv:n paikan. Aika ei tunnu lisääntyneen. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että tv-ohjelmia on ruton paljon kaikissa lehdissä - ja luen niitä edelleen... Kello on puoli yhdeksän, mutta en koe vieroitusoireita. Näinkö helppoa tämä on?

Kolme yötä

... on siihen, että loppuu töllön tuijotus meidän huushollissa. Himppuista haikeutta on havaittavissa: eilen oli viimeinen Huippumalli haussa, huomenna viimeinen Greyn anatomia, torstaina viimeiset puoli yhdeksän uutiset... (koska perjantaista alkaen olen pohjoisessa) Kummasti sitä ehdollistuu.

Yksinkertaisia iloja

Pienetkin asiat (ja joskus varsinkin ne pienet asiat) voivat tuoda muassaan paljon viihtymystä. Yatzy-matsi kummitädin & kummisedän kanssa. Kupillinen teetä keskellä työpäivää. Pakkasoksien ihmettely sohvalla maaten. Niin piristävää kaiken elämyshössötyksen, kabuum-tehosteiden ja superhyper-kicksien keskellä!

Haaveilin joskus askeesista. Muutaman neliön luukku: valkoiset seinät, katto ja lattia, iso verhoton ikkuna, nurkassa futon ja kirjoituspöytä, välttämättömimmät keittiötarvikkeet ja c'est tout. Tyhjyyden tilassa virtaisi ajatuskin paremmin ja ilmavammin, vailla liikaärsykkeiden tuottamaa tauhkaa.

Vaan eipä minusta taida olla askeetikoksi - olen ihan liian kiintynyt mukaviin verhoihin ynnä muuhun maalliseen roinaan.

Yksi mahdollinen askel kohti yksinkertaisuutta lähestyy helmikuun lopussa. Tarkoitus on kokeilla töllötöntä elämää, kun kaapelitalosta loppuvat analogiset lähetykset, ja digiboxia ei ole (eikä näin ensialkuun ole tulossakaan).

Hypoteesini tosin on, että roikun sitten töllöttimen edestä netissä. Mutta sehän nähdään!

Räkäpää

Minkä sortin flunssaan liittyy oireena kokopäiväinen nälkä? En tajua. Tänx god V on kotona ja laittaa ruokaa, oma aivokapasiteettini ei tunnu riittävän edes itseni ruokintaan. Roikun vain tyhjäpäisenä netissä. Tai en nyt sentään aivan tyhjäpäisenä. Räkää siellä pääkopassa ainakin on, oikein kuulee miten se loiskuu kun kääntelee nuppia puolelta toiselle.

Kusi sukassa

Nyt on kirjaimellisesti kintuissa sitä ihteensä, ainakin mikäli uskomme räpylärasvan tuoteselostetta - ja miksipä emme uskoisi. En olisi itse lainkaan havainnut moista epäilyttävää ainesosaa, ellei V olisi ystävällisesti vinkannut, että kah mitäs listalta löytyykään: ureaa!

Heti aloin miettiä kenen tai minkä virtsasta mahtaa ollakaan kyse. (Joojoo, turha selittää mistään molekyylikikkaloinnista tai labrayhdisteistä)

Aikamoinen cocktail se jalkatökötti on muutenkin: Aqua, Paraffinum liquidum, Glycerin, Urea, Cetearyl Alcohol, Glyceryl Stearate, PEG-100 Stearate, Lactic Acid, Polyaminopropyl biguanide, Eucalyptus globulus Propylparaben.

Että ties mitä muutakin siellä suojasukissa muhii...

Piti käydä pesemässä rasvan levityksessä rötvääntyneet kädet. Taidan kylvettää näitä sukkasiakin suht taajaan.

Väärinkäisiä

Suosikkihuumorilajini on väärin ymmärtäminen. Siis nämä tällaiset villejä rubiineja -tapaukset ja kielellä venkoilu yleensäkin. Laulut ovat erityisen hauskoja, koska ne on niin helppo kuulla/ ymmärtää/mieltää pieleen. Tässä muutama väärinkäinen:

1. Maailmassaaa montaaaa/ on ihmeellistäää aasiaaa/ se hämmästyttää kummastuttaa/ pientää kulkijaa . (Vähän isompaakin kulkijaa saattaa hämmästyttää moniaasiainen maailma)

2. Mä suuren ilon ilmoitan/ maankansoille nyt tulevan. (Mikä on maankansoi? Kannibaaliheimo?)

3. Me odotamme Jeesusta/ se liekkiin leimahtaa (Riikka, 3 v.)

Pannukakku-pannukakku

Sanovat ettei pannukakku voi epäonnistua. Trust me - kyllä voi. Pannukakusta tulee pannukakku, oli mikä oli, mutta kyllä joistakin pannukakuista tulee tuplapannukakkuja. Niistä pannukakuksi menneistä pannukakuista siis. Epäonnipannukakuista. Mönkäpannukakuista. Pannukakku-pannukakuista.

Muistatteko tentin/ kokeen, joka omasta mielestänne meni hyvin - mutta josta kosahtikin jollakin maailmankaikkeuden oudolla logiikalla ala-arvoinen? Allekirjoittaneen mieleen on hitsautunut lähtemättömästi muuan viestintäoikeuden tentti, jonka jälkeen oli sellainen 2+ -, ettei jopa 2,5 -olo. Vaan tuloslistalla siintelikin parin viikon päästä 1+. Kuin olisi humautettu halolla päähän.

Tämä pannukakkutunne on jotenkin samankaltainen. Toljotin tuossa vartti sitten toiselta reunalta kärventynyttä ja toiselta reunalta raa'ahkoa pannukakku-pannukakku-yksilöä hiukan epäuskoisena. Haloo siis pannukakku, senhän pitäisi olla ihan piece of (pan)cake vähäisemmilläkin keittiökyvyillä.

Voin kaiketi syyttää vain kekkuleita käsiäni: pökkäsin pellin puolihuolimattomasti uunin kitaan, ja se vinksahtikin vaaksan vinkuraan.

Ei pitäisi lähteä soitellen sotahan, ehei.

Paljon pitää kokea

Oma elämänpiiri on väistämättä rajallinen. Paljon on asioita, joista ei ymmärrä tuon taivaallista; paljon on todellisuuksia, joista ei ole ehtinyt hankkia omakohtaista kokemusta. Onneksi kaikkea ei tarvitsekaan kokea itse, kun on ystävä/tuttava/perheenjäsen, joka...

... on ollut rauhanturvaajana Kosovossa
... on töissä vankimielisairaalan suljetulla osastolla
... on töissä irlantilaisessa sairaalassa leikkaussalihoitajana
... on saanut lapsen/ odottaa lasta
... asuu Yhdysvalloissa, mutta onkin nyt Intiassa
... on munkkina Kyproksella
... toimii tutkijana USA:ssa
... remontoi rintamamiestaloa/ kaksiota
... tekee työkseen kuvia ja tarinoita
... on kirjoittanut kirjoja
... on päättänyt tehdä elämälleen jotakin, vaikkei oikein vielä tiedä mitä
... on ollut töissä postissa/ ruokatavarakaupassa/ puutarhalla/Hesburgerilla/...
... työskentelee jossakin rahafirmassa ja opiskelee samalla solubiologiaa
... on loputtoman kiinnostunut magiasta, okkultismista ja muusta mystisestä
... on virtuoosi käsitöissä

Listaa voisi jatkaa vielä ties kuinka pitkälle. Kaikki nämä (ja monet muut) ihmiset laajentavat maailmaani omilla tavoillaan, joskus yllättäviinkin suuntiin. Jännittävää!

Jumppaa taikka kuole

Torstai: Rasvanpoltto
Perjantai: Kiinteytys
Tiistai: Body pump
Keskiviikko: Pilates
Torstai: Rasvanpoltto
Perjantai: Kiinteytys

Eijeijei, en ole tehnyt mitään löysäpäisiä uudenvuoden lupauksia paremmasta fyysisestä ihmisyydestä. Itse asiassa olen ruumiillisesti koko lailla tohjona kuluneen viikon vuoksi. Sen siitä saa kun ensin käy harvakseltaan joogassa ja vielä harvemmin jumpassa ja lisäksi joululöllöilee muutaman viikon vailla mitään liikuntoa.

Jumppakierteen syynä ei ole lupaus, vaan kuolemansynti. Nimittäin itaruus. Jumppakortti vanheni tänään, ja koska siinä oli viime torstaina jäljellä 7 jumppaa, minkäs muuta teit kun jumppasit kuin viimeistä päivää.

Yksi jumppa jäi käyttämättä. Kirpaisee kyllä, mutta en valita :)

Kulttuurinen tilinpäätös

Pieni kulttuurinen yhteenveto vuodesta 2007 näkyi hetken aikaa sivun oikeassa laidassa - ensin lukemani kirjat, sitten kuuntelemani levyt viime vuoden maaliskuusta joulukuuhun. Sehän on melkein kokonainen vuosi, mitä yhdestä tammi-helmikuusta.

Kirjalistaltani jäivät kesken Pamukin Lumi, Kilven Alastalon salissa ja Pelon Taivaankantaja. Täysin vailla argumentteja ja epäanalyyttisesti totean, että ne eivät vain jaksaneet kiinnostaa minua etukannesta takakanteen. Tai minulla ei ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä lukea niitä. Whatever. Kävelymusiikkia ja Viron historia ovat edelleen kesken, mutta niiden suhteen en ole luovuttanut.

Levylista on lyhyt ja köyhä, eikä siinä varmasti ole merkittynä kaikkea mitä olen vuoden mittaan kuunnellut. Yksi syistä on se, että meillä pauhaavat tavallisesti V:n valinnat, joiden esittäjistä minulla ei usein ole hajuakaan, vaikka musiikki sinänsä olisikin ihan kuunneltavaa, toisinaan jopa miellyttävää. Lisäksi en aina tule merkinneeksi mitä levyä milloinkin on tullut kuunneltua.

Teatterissa kävin männä vuoden aikana neljä kertaa. Näin musikaalin X, jonka nimeä en kerta kaikkiaan muista (kertonee jotakin esityksen koskettavuudesta), sekä lisäksi seuraavat taide-elämykset: Taivas ja maa (työkaverien kanssa), Housut pois (kiitos N ilmaistiketistä!) ja Saituri (kiitos V:n äidille ilmaistiketistä!).

Elokuvia en ole listannut. Mieleen jäi Lieksa (ihanaa epäsuomalaista puolimaagista puolirealismia) ja Shrek 3 (hihii!).