Kilin kolin

Olipa kerran lasipöytä. Kaunispintainen, kuin joen pohja, lasiin upotettuna kymmeniä pikkuisia kiviä. Siinä se eleli olohuoneessa, joka muutti milloin mihinkin kaupunkiin.

Muutettiin siis lauantaina H & T Kotkasta Mikkeliin. H & mie otimme ensi hätään kantaaksemme tämän lasipöydän. Ensi metrit kulkivat sujuvasti, vaan portaisiin päästessä tuli ongelma. Tiedättehän, kun kaksi kantaa pöytää portaissa peräkkäin, takana kävelevän kinttujen pitäisi olla aika oudon mittaiset, että niillä pystyisi töpöttämään perässä jotakuinkin järkevästi.

Minä-fiksu ratkaisua keksimään. "Käännetään pöytä sivuttain ja kannetaan se pystyssä!" A vot, hetken ähellyksen jälkeen pöytä oli sopivassa suunnassa, ja taas sujui pari askelmaa paremmin. Mutta sitten pöytä petti. Tai tarkemmin sanoen lasisen pöytälevyn liimaus.

Ymmärrän taas paremmin mitä tarkoittaa ilmaus "aika tuntui pysähtyvän." Pöytälevy luiskahti kehikosta ja lähti liukumaan portaita alaspäin sulavasti, H teki ojentautuvan eleen siepatakseen levystä kiinni, mutta turhaan - ja kaikkeen tähän tuntui kuluvan tuhottomasti aikaa. Portaikon alapäähän ehdittyään levy hajaantui ziljoonaksi kivi- ja lasisäpäleeksi. Ryminä kuului varmaan Rymättylään saakka. Minä ja H vain tuijotimme hitaasti. Ehdin ajatella jotakin tyyliin että siinä se menee eikä mitään voi. Saatoin sanoakin jotain. Ehkä "Voi ei." Ja "Ei voi olla totta."

Ääni houkutteli paikalle pari naapuria, jotka kyselivät kävikö pahasti. Juu-u. Pöytälevyn kappaleet päätyivät roskikseen (kuinka maailmassa se saattoikin mennä niin pieneksi murskaksi??), kehikko naapurin mökille. Rest in peace.

Onni onnettomuudessa oli se, ettei pöytä ehkä olisi mahtunut muuttokuormaan.

H & T:n uusi koti on keltainen talo, piha-asfaltti parvekkeelta katsoen kuin norsun nahkaa. Ja olohuoneessa on paikka pöydälle.