Mörönpesä

Meilläpä oli V:n kanssa seikkailu metsässä! Eksähdettiin kuntopolulle, jonka päässä ollaan kerran käyty kuikuilemassa, muttei sillä kertaa selvitty peremmälle. Polku kun ei houkuttele sen paremmin nimellään ("törösti") kuin karttakilvellään, joka oli töhritty alkeellisin wannabe-tagein (hittoako ne metsässä mellastaa, menisivät kaupunkiin kuten kunnon töhrytomppelien kuuluukin).

Tällä erää lompsimme kumminkin taulun ohitse metsemmäksi ja kyllä kannatti. Löysimme mainion aution kapuamiskallion, jonka kainalossa pujahteli polkuja ja vilahteli vinkeitä synkeämiä, mörönpesiä varmaan. Ja lampilämpärekin lekotteli erään mutkan takana. Kaupungin jymyä kuuli tuskin lainkaan. Vain varis vaakkui. (Ah, allitteraatioita, helmasyntini mun.)

Kallion takana aukesi asuinalue, jonka olemassaolosta en tiennyt aiemmin mitään. Pellolle pykätty puutalokylä oli ihan toisesta maailmasta. Tiedättehän, sellaisia piparkakkuisia lauta-aidoin kehystettyjä idyllilukaaleja, pihalla pari autoa ja leegio leikkikaluja. Hellanlettashöpölöitä, joiden rankkuuden huipentuma on iskän perjantai-illan saunakalja. (Tai mistä sitä tietää mitä angesteja niiden kultakulissien takana muhii.)

Jotenkin siitä miljööstä tuli mieleen sanapari "ylempi keskiluokka". Ja heti perään: jos Suomi on luokkayhteiskunta, mihin luokkaan sitä itsensä sitten laatikoittaa? Jotensakin oli kyllä minä-en-kuulu-tänne -olo, kun patsasteltiin katuja V:n kanssa. Sellainen luonnonsuojelija-ekoterroristi -fiilis. Että tähän ekologiseen lokeroon ei minun lajini kuulu. (Ainakaan vielä? Koskaan?)

Mutta metsä ja hiljaisuus! Mitä sitä muuta urbaaniolio tarvitsee?