Kävin keräilemässä kirjamessuilta ajatuksia.
Pentti Linkolalla oli korvasienikorvat ja kasvot kuin ahavoitunutta puuta. Peikko tai menninkäinen tikarinterävillä mielipiteillä:
"Muissa Euroopan maissa puun asento on pysty, Suomessa se on vaaka."
"Suomen maaseudulla ihmisiä ei näe ulkona, vaan autojen ja traktorien sisällä."
"Ihmiset asuvat autoissa ja supermarketeissa enemmän kuin kodeissaan."
"Finanssikriisi osoittaa ihmislajin perinpohjaisen kelvottomuuden. Pörssejä ja muita keksintöjä pidetään todellisuutena, ja kun nämä korttitalot vähän keikahtavat, se on muka katastrofi."
"Ihmisten yhteisöissä ei ole järjestystä, pelkkää kaaosta. Kunnat ovat pelkkää sekasortoa."
"Kehitys ja edistys saattavat mukanaan vain pahoja asioita."
"Lastenteko länsimaissa on ympäristörikos."
Kuuntelin lisäksi mm. Johanna Sinisaloa, Jussi Ojajärveä ja Päivi Alasalmea. Luonnon ja kulttuurin/ ihmisen suhdetta, markkinavoimia, valkoisen naisen roolia Afrikassa. Näistä lisää tuonnempana, ehkä.
tiistai 28. lokakuuta 2008
perjantai 17. lokakuuta 2008
Oi niitä aikoja
Lueskelin tässä päivänä muutamana teinivuosien päiväkirjojani. Sitä ahistuksen määrää ja tunteiden paloa! Ja sitä energiaa - partiota, yleisurheilua, karatea, aerobicia ym. ym. viikon jokaiselle päivälle.
Teksti pyörii enimmäkseen ihmissuhteiden parissa, mutta aina silloin tällöin joukossa on yhtäkkiä joku havainto ympäröivästäkin maailmasta: Auschwitzin vuosipäivästä, lakoista (OAJ:n lakkouhka tietysti vaikutti koululaisenkin elämään), Tshernobylin vaikutuksista. Outoa, en ollenkaan muista olleeni mitenkään tietoinen ulkomaailmasta noina aikoina...
Paikoin todella myötähävettävää luettavaa (etenkin ne ainaiset epätoivoiset ihastumisjutut), mutta myös myötäelettävää. Jotkut asiat eivät ole noista ajoista juuri muuttuneet (ja jotkut taas aika paljon, onneksi).
Muutenkin olen tässä parin viikon aikana tullut miettineeksi ysäriä, tuota ihanaa aikaa. Tähän minut innoittivat Niun kolmikymppiskekkerit, joita juhlittiin pikkutunneille saakka baarissa ysärihittejä tanssahdellen. I like to move it, Coco jambo, Sweat (A lalalala long), Trust me, No limit, What is love, Israelism...
13-vuotiaana olen listannut suosikkimusiikkiani: Ace of Base, Abba, Army of Lovers, Joel Hallikainen ja sota-ajan iskelmät. Repikää siitä.
Yläasteaika oli täynnä kummallisia kirjoittamattomia sääntöjä, tai jos ei nyt sääntöjä, niin ainakin suosituksia. Piti olla Leviksen 501-farkut ja deodoranttina sinistä Fiitä. Jos tuli kouluun kumppareissa, oli ihme sivukylän juntti. Ja se pipopakko. Tai oikeastaan pipottomuuspakko. Yhtä aikaa piti olla samanlainen, mutta kumminkin oli hirmuinen hinku olla erilainen.
Juu-u. Kai sitä edelleenkin on tiettyjen kulttuuristen kehysten vanki, mutta ainakin valinnan varaa tuntuu olevan enemmän kuin pikkukylässä 90-luvulla.
Teksti pyörii enimmäkseen ihmissuhteiden parissa, mutta aina silloin tällöin joukossa on yhtäkkiä joku havainto ympäröivästäkin maailmasta: Auschwitzin vuosipäivästä, lakoista (OAJ:n lakkouhka tietysti vaikutti koululaisenkin elämään), Tshernobylin vaikutuksista. Outoa, en ollenkaan muista olleeni mitenkään tietoinen ulkomaailmasta noina aikoina...
Paikoin todella myötähävettävää luettavaa (etenkin ne ainaiset epätoivoiset ihastumisjutut), mutta myös myötäelettävää. Jotkut asiat eivät ole noista ajoista juuri muuttuneet (ja jotkut taas aika paljon, onneksi).
Muutenkin olen tässä parin viikon aikana tullut miettineeksi ysäriä, tuota ihanaa aikaa. Tähän minut innoittivat Niun kolmikymppiskekkerit, joita juhlittiin pikkutunneille saakka baarissa ysärihittejä tanssahdellen. I like to move it, Coco jambo, Sweat (A lalalala long), Trust me, No limit, What is love, Israelism...
13-vuotiaana olen listannut suosikkimusiikkiani: Ace of Base, Abba, Army of Lovers, Joel Hallikainen ja sota-ajan iskelmät. Repikää siitä.
Yläasteaika oli täynnä kummallisia kirjoittamattomia sääntöjä, tai jos ei nyt sääntöjä, niin ainakin suosituksia. Piti olla Leviksen 501-farkut ja deodoranttina sinistä Fiitä. Jos tuli kouluun kumppareissa, oli ihme sivukylän juntti. Ja se pipopakko. Tai oikeastaan pipottomuuspakko. Yhtä aikaa piti olla samanlainen, mutta kumminkin oli hirmuinen hinku olla erilainen.
Juu-u. Kai sitä edelleenkin on tiettyjen kulttuuristen kehysten vanki, mutta ainakin valinnan varaa tuntuu olevan enemmän kuin pikkukylässä 90-luvulla.
Vastahanka
Ihmisjoukot ne pysyvät samanlaisina, oli kyseessä sitten yläasteen luokka tai 30+ -ikäinen työyhteisö. Kyynisyys, valittaminen ja vastahanka ovat normi, josta poikkeavat ovat hikkejä, p***eennuolijoita tai muuten epäilyttävää ainesta.
Kun töissä järjestetään kehittämispäivä, siihen kuuluu suhtautua nurjasti, tai korkeintaan pitkämielisellä alistuneisuudella. Jos joku kehtaa olla asiasta innostunut, tai edes heikosti positiivinen, niin tyyppi on varmaan kajahtanut tai keltanokka. Kaikilla "oikeilla" työntekijöillä kun olisi oikeasti niin paljon parempaakin tekemistä sille päivälle...
Kun työyhteisössä joku mättää, märistään nenä solmussa, että kun työkaveri/ johtaja/ naapurin Tauno ei tee mitään. Voi, enhän minä itse nyt voi mitään tehdä enkä ehdottaa asiain tilan parantamiseksi. Työkaverille/ johtajalle/ naapurin Taunolle ei tietenkään kerrota ongelmasta mitään, vaan heidän pitäisi itse ymmärtää missä ongelma on, ja ratkaista se. Valittaminen on helppoa, mutta aika harva känisijä osaa oikeasti tarjota ratkaisuja tai edes ratkaisuvaihtoehtoja havaitsemaansa hankauskohtaan.
Ja ans olla, kun tulee joku muutos! Että pitäisi omaksua jokin uusi toimintatapa ja muuttaa sitä, mikä on tehty kolkyt vuotta just tälleen. Ei-ei-ei-ei-ei... Tai jos jollakin on joku projekti. Ihan turhaa huuhailua! Jatketaan vaan samaan malliin, turha tässä on mitään uutta keksiä.
Nämä kärmätykset eivät rajaudu vain tämänhetkiselle työmaalleni - olen tehnyt vastaavanlaisia havaintoja myös muualla.
Onko herraviha ja ennakkoluuloisuus juurtunut suomalaisiin niin syvälle, että kaikkia auktoriteetteja ja uuden pauhaajia pitää oletuksena vastustaa? Onko työelämä (ja opiskelu) nykyään niin stressaavaa, että uuteen ei kerta kaikkiaan jaksa suhtautua positiivisesti, vaan se vain kuormittaa entisestäänkin korkkiruuville kiristettyä duunariparkaa? Mitä tämä on?
Minua nämä kyynisyys, valittaminen ja vastahanka väsyttävät aika paljon, mutta huomaan taipuvani itsekin niiden alle. Millä täältä myrkkysuosta pääsee ylös?
Kun töissä järjestetään kehittämispäivä, siihen kuuluu suhtautua nurjasti, tai korkeintaan pitkämielisellä alistuneisuudella. Jos joku kehtaa olla asiasta innostunut, tai edes heikosti positiivinen, niin tyyppi on varmaan kajahtanut tai keltanokka. Kaikilla "oikeilla" työntekijöillä kun olisi oikeasti niin paljon parempaakin tekemistä sille päivälle...
Kun työyhteisössä joku mättää, märistään nenä solmussa, että kun työkaveri/ johtaja/ naapurin Tauno ei tee mitään. Voi, enhän minä itse nyt voi mitään tehdä enkä ehdottaa asiain tilan parantamiseksi. Työkaverille/ johtajalle/ naapurin Taunolle ei tietenkään kerrota ongelmasta mitään, vaan heidän pitäisi itse ymmärtää missä ongelma on, ja ratkaista se. Valittaminen on helppoa, mutta aika harva känisijä osaa oikeasti tarjota ratkaisuja tai edes ratkaisuvaihtoehtoja havaitsemaansa hankauskohtaan.
Ja ans olla, kun tulee joku muutos! Että pitäisi omaksua jokin uusi toimintatapa ja muuttaa sitä, mikä on tehty kolkyt vuotta just tälleen. Ei-ei-ei-ei-ei... Tai jos jollakin on joku projekti. Ihan turhaa huuhailua! Jatketaan vaan samaan malliin, turha tässä on mitään uutta keksiä.
Nämä kärmätykset eivät rajaudu vain tämänhetkiselle työmaalleni - olen tehnyt vastaavanlaisia havaintoja myös muualla.
Onko herraviha ja ennakkoluuloisuus juurtunut suomalaisiin niin syvälle, että kaikkia auktoriteetteja ja uuden pauhaajia pitää oletuksena vastustaa? Onko työelämä (ja opiskelu) nykyään niin stressaavaa, että uuteen ei kerta kaikkiaan jaksa suhtautua positiivisesti, vaan se vain kuormittaa entisestäänkin korkkiruuville kiristettyä duunariparkaa? Mitä tämä on?
Minua nämä kyynisyys, valittaminen ja vastahanka väsyttävät aika paljon, mutta huomaan taipuvani itsekin niiden alle. Millä täältä myrkkysuosta pääsee ylös?
torstai 9. lokakuuta 2008
Respect
Nykyopiskelijoiden kanssa ei aina välillä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Oli luento mihin aikaan tahansa, se on aina väärään aikaan. Joukossa on poikkeuksetta joku, joka vänisee, että "se on ainut luento sinä päivänä, niin emmä viittis vaan sen takia tulla koululle, että onko se niinku pakollinen juttu."
Oma koulukuntansa ovat opiskelijat, jotka yrittävät siirtää luentoja itselleen sopivampaan aikaan. "Että voisko järkätä sit vaikka kaks ryhmää, kun minä ja Mirkku ei niinku päästä tuohon aikaan?!" Joo, eihän mulla muuta tekemistä olekaan kuin pitää 70 eri ryhmää, että kaikki Pirkot ja Erkit pääsevät varmasti paikalle.
Eräällä opiskelijalla oli niinkin paljon pokkaa, että kun tehtävä piti palauttaa tiettyyn päivään mennessä tiettyyn paikkaan, hän yritti jättää keskeneräisen paperin, "kun ei ole enää loppuviikolla asiaa sinne päin" (Sivumennen sanoen tämä tietty paikka sijaitsee niinkin kaukana kuin alle puolen kilometrin päässä sellaisesta paikasta, jonne ao. opiskelijalla kyllä oli asiaa)
Haloo, niinkö te työelämässäkin pomolle sanotte, että emmä viittiny tulla töihin kun oli vaan se yks homma tehtävänä sinä päivänä, tai että emmä viittiny hoitaa sitä juttua sille asiakkaalle, kun se oli siellä puolen kilsan päässä?
Kun meikäläinen vielä opiskeli (ei-niin-kauan-sitten), luennoilta jäätiin pois, jos ne eivät aikatauluun sopineet, ja muistiinpanot/ tehtävät jne. kyseltiin kavereilta sen jälkeen. Tai tehtävän palautukseen keksittiin jokin keino. Mutta ei näistä ongelmista lähdetty proffalle päätä aukomaan.
Onko kuluttajapuhe mennyt nykyihmiselle niin perille, että hän pitää itseään asiakkaana sekä koulussa että töissä? Asiakas on kingi, asiakas on aina oikeassa, asiakasta pitää totella!
En minä tässä nyt niitä aikoja kaipaa, kun opettajaa/professoria/pomoa hädin tuskin uskalsi katsoa silmiin. Nyt vain tuntuu siltä, että ollaan hetkahdettu ihan toiseen ääripäähän. Vähän kunnioitusta, pliiz!
Oli luento mihin aikaan tahansa, se on aina väärään aikaan. Joukossa on poikkeuksetta joku, joka vänisee, että "se on ainut luento sinä päivänä, niin emmä viittis vaan sen takia tulla koululle, että onko se niinku pakollinen juttu."
Oma koulukuntansa ovat opiskelijat, jotka yrittävät siirtää luentoja itselleen sopivampaan aikaan. "Että voisko järkätä sit vaikka kaks ryhmää, kun minä ja Mirkku ei niinku päästä tuohon aikaan?!" Joo, eihän mulla muuta tekemistä olekaan kuin pitää 70 eri ryhmää, että kaikki Pirkot ja Erkit pääsevät varmasti paikalle.
Eräällä opiskelijalla oli niinkin paljon pokkaa, että kun tehtävä piti palauttaa tiettyyn päivään mennessä tiettyyn paikkaan, hän yritti jättää keskeneräisen paperin, "kun ei ole enää loppuviikolla asiaa sinne päin" (Sivumennen sanoen tämä tietty paikka sijaitsee niinkin kaukana kuin alle puolen kilometrin päässä sellaisesta paikasta, jonne ao. opiskelijalla kyllä oli asiaa)
Haloo, niinkö te työelämässäkin pomolle sanotte, että emmä viittiny tulla töihin kun oli vaan se yks homma tehtävänä sinä päivänä, tai että emmä viittiny hoitaa sitä juttua sille asiakkaalle, kun se oli siellä puolen kilsan päässä?
Kun meikäläinen vielä opiskeli (ei-niin-kauan-sitten), luennoilta jäätiin pois, jos ne eivät aikatauluun sopineet, ja muistiinpanot/ tehtävät jne. kyseltiin kavereilta sen jälkeen. Tai tehtävän palautukseen keksittiin jokin keino. Mutta ei näistä ongelmista lähdetty proffalle päätä aukomaan.
Onko kuluttajapuhe mennyt nykyihmiselle niin perille, että hän pitää itseään asiakkaana sekä koulussa että töissä? Asiakas on kingi, asiakas on aina oikeassa, asiakasta pitää totella!
En minä tässä nyt niitä aikoja kaipaa, kun opettajaa/professoria/pomoa hädin tuskin uskalsi katsoa silmiin. Nyt vain tuntuu siltä, että ollaan hetkahdettu ihan toiseen ääripäähän. Vähän kunnioitusta, pliiz!
torstai 2. lokakuuta 2008
Lits läts
Sadesäätä on odotuksenmukaista ja sosiaalisesti suotavaa nyrpistellä. Että hyhhyh kun taas sataa. Mutta mitä vikaa sateessa on?
Kumpparit kinttuihin ja sadetakki selkään, niin a vot. Hengittäminenkin on sateella helpompaa. Sitä paitsi suurin osa ihmisistä jumittaa joka tapauksessa päivänsä neljän seinän sisällä - hittoako sillä hyvällä säällä sälekaihdinkaltereiden takana tekee?
Sadesumu kasvoilla ja lätäköissä läiskintää. Ja kotiin tullessa villatöppöset jalkaan ja teetä. Me likes.
Sadekeli on mitä mahtavin lukusää. Ahmaisin Sofi Oksasen Puhdistuksen äkkipikaa. Hieno kirja. Alistamisen teemaa kuljetettiin taitavasti historiasta nykypäivään ja monilla tasoilla. Oksasesta innostuneena raahasin kotiin Jaan Krossia, joka käsittelee osittain samoja teemoja, mutta aivan erilaisilla vivahteilla.
Kumpparit kinttuihin ja sadetakki selkään, niin a vot. Hengittäminenkin on sateella helpompaa. Sitä paitsi suurin osa ihmisistä jumittaa joka tapauksessa päivänsä neljän seinän sisällä - hittoako sillä hyvällä säällä sälekaihdinkaltereiden takana tekee?
Sadesumu kasvoilla ja lätäköissä läiskintää. Ja kotiin tullessa villatöppöset jalkaan ja teetä. Me likes.
Sadekeli on mitä mahtavin lukusää. Ahmaisin Sofi Oksasen Puhdistuksen äkkipikaa. Hieno kirja. Alistamisen teemaa kuljetettiin taitavasti historiasta nykypäivään ja monilla tasoilla. Oksasesta innostuneena raahasin kotiin Jaan Krossia, joka käsittelee osittain samoja teemoja, mutta aivan erilaisilla vivahteilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)