Vastahanka

Ihmisjoukot ne pysyvät samanlaisina, oli kyseessä sitten yläasteen luokka tai 30+ -ikäinen työyhteisö. Kyynisyys, valittaminen ja vastahanka ovat normi, josta poikkeavat ovat hikkejä, p***eennuolijoita tai muuten epäilyttävää ainesta.

Kun töissä järjestetään kehittämispäivä, siihen kuuluu suhtautua nurjasti, tai korkeintaan pitkämielisellä alistuneisuudella. Jos joku kehtaa olla asiasta innostunut, tai edes heikosti positiivinen, niin tyyppi on varmaan kajahtanut tai keltanokka. Kaikilla "oikeilla" työntekijöillä kun olisi oikeasti niin paljon parempaakin tekemistä sille päivälle...

Kun työyhteisössä joku mättää, märistään nenä solmussa, että kun työkaveri/ johtaja/ naapurin Tauno ei tee mitään. Voi, enhän minä itse nyt voi mitään tehdä enkä ehdottaa asiain tilan parantamiseksi. Työkaverille/ johtajalle/ naapurin Taunolle ei tietenkään kerrota ongelmasta mitään, vaan heidän pitäisi itse ymmärtää missä ongelma on, ja ratkaista se. Valittaminen on helppoa, mutta aika harva känisijä osaa oikeasti tarjota ratkaisuja tai edes ratkaisuvaihtoehtoja havaitsemaansa hankauskohtaan.

Ja ans olla, kun tulee joku muutos! Että pitäisi omaksua jokin uusi toimintatapa ja muuttaa sitä, mikä on tehty kolkyt vuotta just tälleen. Ei-ei-ei-ei-ei... Tai jos jollakin on joku projekti. Ihan turhaa huuhailua! Jatketaan vaan samaan malliin, turha tässä on mitään uutta keksiä.

Nämä kärmätykset eivät rajaudu vain tämänhetkiselle työmaalleni - olen tehnyt vastaavanlaisia havaintoja myös muualla.

Onko herraviha ja ennakkoluuloisuus juurtunut suomalaisiin niin syvälle, että kaikkia auktoriteetteja ja uuden pauhaajia pitää oletuksena vastustaa? Onko työelämä (ja opiskelu) nykyään niin stressaavaa, että uuteen ei kerta kaikkiaan jaksa suhtautua positiivisesti, vaan se vain kuormittaa entisestäänkin korkkiruuville kiristettyä duunariparkaa? Mitä tämä on?

Minua nämä kyynisyys, valittaminen ja vastahanka väsyttävät aika paljon, mutta huomaan taipuvani itsekin niiden alle. Millä täältä myrkkysuosta pääsee ylös?