Ai kuinka ihana kirja! Philippe Lechermeierin ja Rébecca Dautremerin Kätketyt prinsessat esittelee joukon prinsessoja, joista ei näy helman heilaustakaan sokerihuurteisissa saduissa.
Prinsessa Kata Pultti -parka on tuhottoman kömpelö (murjoo sulhasehdokkaankin pakosalle), prinsessa Voronika pöllii kaiken minkä irti saa, ja prinssissa Suloparta - hmm, nimi kertoo kaiken. Yksi suosikeistani on prinsessa Reto-Riikka, joka "ahmien lukee kaiken mihin törmää: romaaneja, runoja, filosofiaa ja hömppää."
Repikää siitä, Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen ja muut.
tiistai 18. joulukuuta 2007
That's how it goes
Lauantai: Housut pois Kuusankosken teatterissa, jonka jälkeen pikkujouluissa pikkutunneille. Sunnuntai: Kauneimmat joululaulut Käpylän kirkossa. Lauantaina hummataan, sunnuntaina hartaillaan. That's how it goes.
Teatterissa tulee käytyä (liian) vähän. Nyt kävin sitten kahden päivän aikana kaksi kertaa. Asioilla on taipumus kasaantua. That's how it goes 2.
Barbien suihkut ovat loppuneet Suomenmaasta. Näin siinä käy, kun jättää lahjahankinnat viime tinkaan. THIG 3.
Loma lähestyy - iskee flunssa. THIG 4.
Teatterissa tulee käytyä (liian) vähän. Nyt kävin sitten kahden päivän aikana kaksi kertaa. Asioilla on taipumus kasaantua. That's how it goes 2.
Barbien suihkut ovat loppuneet Suomenmaasta. Näin siinä käy, kun jättää lahjahankinnat viime tinkaan. THIG 3.
Loma lähestyy - iskee flunssa. THIG 4.
maanantai 10. joulukuuta 2007
Huah, huah
"Outside of a dog, a book is a man's best friend. Inside of a dog, it's too dark to read."
— Groucho MARX
— Groucho MARX
lauantai 8. joulukuuta 2007
Meinasin ruveta alkamaan
Ei sitten millään saa aikaiseksi. Siirrettyä valokuvia koneelle. Vietyä rannekelloa tiukulääkäriin. Kirjoitettua joulukortteja. Tiskattua. Ja Niin Edelleen. Miksi toiminnan aloittaminen vaatii joskus niin määrättömästi energiaa? Onko se vain minulle ominainen jumitusluonteenpiirre vai yleisinhimillinen ominaisuus? Onko tämä todellista jumittamista vai pelkästään huonoa keskeneräisyyden sietokykyä?
Puhu, muisti
"Ihminen saattaa kokonaan unohtaa alkuperäisen tapahtumasarjan ja muistaa ainoastaan oman tulkintansa siitä." Tällaiseen lopputulokseen päätyi Elisabet Loftus tutkimuksissaan vuonna 1979. Sinänsä järkeenkäyvää - tämän huomaa käytännössä kun alkaa muistella lapsuuden tai kouluaikojen tapahtumia asianosaisten kanssa. Noinko se menikin? Eihän se noin mennyt!
Toisaalta Loftuksen väite on aika pelottava. Jos muistomme ovat vain hataria rekonstruointeja jo alun perin hatarista tilanteiden tulkinnoista, voiko mistään koskaan tietää mitä tapahtui todella? Kiusasiko Pertti Railia ala-asteella, vai tulkitsiko Raili vain Pertin kiinnostuksen osoitukset kiusaamisena?
Kiinnostavinta tässä on se, että kun vertailee omia muistojaan sisarusten ja koulukavereiden kanssa - ja ymmärtää kaikkien muistikuvien subjektiivisuuden - saa lisää muistoja. Tai ainakin lisää sävyjä omiin muistoihinsa.
Ihmisen pää on omituinen värkki.
Toisaalta Loftuksen väite on aika pelottava. Jos muistomme ovat vain hataria rekonstruointeja jo alun perin hatarista tilanteiden tulkinnoista, voiko mistään koskaan tietää mitä tapahtui todella? Kiusasiko Pertti Railia ala-asteella, vai tulkitsiko Raili vain Pertin kiinnostuksen osoitukset kiusaamisena?
Kiinnostavinta tässä on se, että kun vertailee omia muistojaan sisarusten ja koulukavereiden kanssa - ja ymmärtää kaikkien muistikuvien subjektiivisuuden - saa lisää muistoja. Tai ainakin lisää sävyjä omiin muistoihinsa.
Ihmisen pää on omituinen värkki.
sunnuntai 2. joulukuuta 2007
Jankkia
Vietimme eilen hersyvän tuokion kotitalouskirjan (vm. 89) ja keittokirjan (vm. 30-luku) parissa. Ensin mainitussa tiedettiin muun muassa, että "vegetaristit nauttivat ulkoilmasta" eivätkä juo kahvia tai teetä. Amerikkalaista ruokaa käsittelevää sivua oli kuvitettu giganttista purilaista puraisevalla tytöllä (no, burger on kumminkin ruokaa) sekä Mikki Hiirellä (onko sekin ruokaa?).
30-luvun keittokirjassa oli jännittäviä ruokaohjeita. Vai mitä mieltä olette ohjeesta Rikotut munat? Siinä käsketään rikkoa kahteen kuppiin kananmunat, laittaa kuumaan veteen, ja kunhan valkuainen on hyytynyt niin namnam.
Ehdoton ykkössuosikkini oli kuitenkin Jankki. Olen tähän asti elänyt harhakäsityksessä, että jankki on esim. liian paksua puuroa/ taikinaa tms. vaikeasti sekoitettavaa. Vaan ei. Jankin ohje kuuluu jotakuinkin seuraavasti: vettä/maitoa, puolikas veri- tai tavallista leipää, voisulaa, suolaa. Laitetaan leipä nesteeseen lillumaan, ja kun se on pehmennyt möhnäksi, lisätään vähän voita ja suolaa. Lecker!
30-luvun keittokirjassa oli jännittäviä ruokaohjeita. Vai mitä mieltä olette ohjeesta Rikotut munat? Siinä käsketään rikkoa kahteen kuppiin kananmunat, laittaa kuumaan veteen, ja kunhan valkuainen on hyytynyt niin namnam.
Ehdoton ykkössuosikkini oli kuitenkin Jankki. Olen tähän asti elänyt harhakäsityksessä, että jankki on esim. liian paksua puuroa/ taikinaa tms. vaikeasti sekoitettavaa. Vaan ei. Jankin ohje kuuluu jotakuinkin seuraavasti: vettä/maitoa, puolikas veri- tai tavallista leipää, voisulaa, suolaa. Laitetaan leipä nesteeseen lillumaan, ja kun se on pehmennyt möhnäksi, lisätään vähän voita ja suolaa. Lecker!
sunnuntai 11. marraskuuta 2007
Apua, täytekakkua!
Ongelma: inhoan täytekakkua. Höttöiset taikinapyörylät, väliin möyssääntyneet kostukkeet ja pörheät kermavaahtokiehkurat saavat minut voimaan pahoin. Erityisesti vihaan kinuskikuorrutusta. Sen tahmea makeus takertuu ensin kitalakeen, sitten kurkkuun ja jymähtää lopuksi raskaaksi möykyksi mahan pohjaan. Yhhhhh...!
Kakkukauhu itsessään ei tuota ongelmia, vaan sen aiheuttamat epämukavat sosiaaliset tilanteet. Oletetaanpa että ollaan kyläilemässä jossakin paikassa x, jossa emäntä on hikoillut kahvipöydän kruunuksi upean kerroskaakun. Ei nyt tule ensimmäisenä mieleen avautua (ainakaan vieraammalle) isäntäväelle, että meikä muuten vihaa täytekakkua. Ehei. Kakkua on otettava, vaikka henki menisi. Käytännössä hyödynnän näissä tilanteissa strategiaa, jossa kahmin muita pöydän antimia alkajaisiksi niin paljon, että voin hyvällä omatunnolla silpaista kakusta vain pikkupikkuriikkisen palasen. Sitten pikaisesti kakkara kitusiin ja päälle mahdollisimman kitkerää teetä, jotta übermakeus edes pikkuisen taittuu. Ja voilá, kakkukriisistä on selvitty.
Itse asiassa aivan kaikki kakut eivät ole minullakaan mustalla listalla. Esimerkiksi käpykakkua saatan syödä suurenkin viipaleen. Sacher-kakkukin maistuu vallan mainiosti. Ja jos kakun päällä on paksu kerros vaikkapa marjoja, ja täyte erityisen raikasta, saa kakku myös helposti armahduksen.
Asiaan kuulumatonta: Ismo Alanko Teholla - aivan loistava keikka! Hypin itseni henkihieveriin.
Kakkukauhu itsessään ei tuota ongelmia, vaan sen aiheuttamat epämukavat sosiaaliset tilanteet. Oletetaanpa että ollaan kyläilemässä jossakin paikassa x, jossa emäntä on hikoillut kahvipöydän kruunuksi upean kerroskaakun. Ei nyt tule ensimmäisenä mieleen avautua (ainakaan vieraammalle) isäntäväelle, että meikä muuten vihaa täytekakkua. Ehei. Kakkua on otettava, vaikka henki menisi. Käytännössä hyödynnän näissä tilanteissa strategiaa, jossa kahmin muita pöydän antimia alkajaisiksi niin paljon, että voin hyvällä omatunnolla silpaista kakusta vain pikkupikkuriikkisen palasen. Sitten pikaisesti kakkara kitusiin ja päälle mahdollisimman kitkerää teetä, jotta übermakeus edes pikkuisen taittuu. Ja voilá, kakkukriisistä on selvitty.
Itse asiassa aivan kaikki kakut eivät ole minullakaan mustalla listalla. Esimerkiksi käpykakkua saatan syödä suurenkin viipaleen. Sacher-kakkukin maistuu vallan mainiosti. Ja jos kakun päällä on paksu kerros vaikkapa marjoja, ja täyte erityisen raikasta, saa kakku myös helposti armahduksen.
Asiaan kuulumatonta: Ismo Alanko Teholla - aivan loistava keikka! Hypin itseni henkihieveriin.
maanantai 22. lokakuuta 2007
Viime aikoina olen
1. Lukenut Johdatus kasvatustieteisiin ja kirjoittanut siitä keskinkertaisen referoivan esseen.
2. Aloittanut Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttinä, ja miettinyt, milloin tässä oikein päästään asiaan. Tässä kasvatustieteessä siis. Ok, ymmärrän, että pitää olla jonkin sortin pohjatiedot tieteen historiasta jne, ettei hakkaa päätänsä ihan kaikkiin samoihin seiniin kuin muut aiemmin, mutta silti. Juujuu, postmodernismi. Juujuu, limittäinen elämänkaari... Njoo, vaikka toisaalta opiskelu on kyllä taas ihan metkaa. Odotan psykologiaosastoa.
3. Ostanut lähes yksinvaltaisesti keittiöön vihreän Marimekon heinä-kuvioisen verhon. Kahteen verhoon ei ollut (olevinaan) varaa.
4. Tuntenut äkillistä sympatiaa terrorisminvastaista sotaa kohtaan sillä edellytyksellä, että terroristit ovat hyönteisiä ts. tuhonnut hullun kiilto silmissä koipopulaation villavaatekoristani. (Ne hyväkkäät nakersivat lempitumppuni lämpäreiksi)
5. Halunnut matkustaa muun muassa Intiaan tai Italiaan.
6. Inspiroitunut Anna Kortelaisen Naisen tie - L. Onervan kapina -kirjasta siinä määrin, että innostuin melkein kirjallisuudentutkimuksesta.
7. Kuluttanut aikaa keräilemällä "ystäviä" Facebookissa ja kummastelemalla mitä iloa on siitä, että voi virtuaalisesti "töniä" jotakuta
8. Matkustanut Tampereelle ja tavannut siellä ihmisiä ja vauhkonnut kirjoista ja melkein innostunut kirjallisuudentutkimuksesta.
9. Käynyt kävelyllä pururatalabyrintissa ja melkein taas eksynyt
10. Lukenut KuntoPlus-lehteä ja päättänyt ruveta paremmaksi kuntoilijaksi ( yeah, right )
11. Päättänyt lukea Alastalon salissa sitten joskus
12. Ostattanut liput Ismo Alangon keikalle
Esimerkiksi.
2. Aloittanut Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttinä, ja miettinyt, milloin tässä oikein päästään asiaan. Tässä kasvatustieteessä siis. Ok, ymmärrän, että pitää olla jonkin sortin pohjatiedot tieteen historiasta jne, ettei hakkaa päätänsä ihan kaikkiin samoihin seiniin kuin muut aiemmin, mutta silti. Juujuu, postmodernismi. Juujuu, limittäinen elämänkaari... Njoo, vaikka toisaalta opiskelu on kyllä taas ihan metkaa. Odotan psykologiaosastoa.
3. Ostanut lähes yksinvaltaisesti keittiöön vihreän Marimekon heinä-kuvioisen verhon. Kahteen verhoon ei ollut (olevinaan) varaa.
4. Tuntenut äkillistä sympatiaa terrorisminvastaista sotaa kohtaan sillä edellytyksellä, että terroristit ovat hyönteisiä ts. tuhonnut hullun kiilto silmissä koipopulaation villavaatekoristani. (Ne hyväkkäät nakersivat lempitumppuni lämpäreiksi)
5. Halunnut matkustaa muun muassa Intiaan tai Italiaan.
6. Inspiroitunut Anna Kortelaisen Naisen tie - L. Onervan kapina -kirjasta siinä määrin, että innostuin melkein kirjallisuudentutkimuksesta.
7. Kuluttanut aikaa keräilemällä "ystäviä" Facebookissa ja kummastelemalla mitä iloa on siitä, että voi virtuaalisesti "töniä" jotakuta
8. Matkustanut Tampereelle ja tavannut siellä ihmisiä ja vauhkonnut kirjoista ja melkein innostunut kirjallisuudentutkimuksesta.
9. Käynyt kävelyllä pururatalabyrintissa ja melkein taas eksynyt
10. Lukenut KuntoPlus-lehteä ja päättänyt ruveta paremmaksi kuntoilijaksi ( yeah, right )
11. Päättänyt lukea Alastalon salissa sitten joskus
12. Ostattanut liput Ismo Alangon keikalle
Esimerkiksi.
maanantai 1. lokakuuta 2007
Räytymäviisuja?
Löysin vaatekaapin perältä oivan aarteen - laatikollisen vanhoja kasetteja. Niiden innoittamana kysynkin nyt mikä/ mitkä viisut saavat tai ovat aikoinaan saaneet teidät kaihon valtaan - ja miksi? Olkaa nyt luvan kanssa oikein pateettisia ja nyyhkyjä!
1. Lou Reed: Perfect day - Paha maailma kaukana, silti surullinen: ihana hetki on kohta jo poissa. Liittyy mielessäni myös saavuttamattomaan onneen.
2. Eppu Normaali: Voi kuinka me sinua kaivataan - Kuuntelin silloin kun olin kaukosuhteessa. Requiem yksinäisyydelle - vieläkin itkettää.
3. A.W.Yrjänä/Ismo Alanko: Elokuun häävalssi - Syksy, ruska, kaipaus, kellastunut heinäpelto, ränsistynyt talo, jonka lattialla kaikuvat menneet riemukkaat askeleet.
4. Edith Piaf: Je ne regrette rien - Liittyy suhteen katkeamiseen tämäkin. Sopi hyvin yksinäisyyden ja vapautumisen riemun aiheuttamaan ristiriitaiseen olotilaan - vaikka kaikki mitä ymmärrän koko viisusta on tuo nimi (En kadu).
5. Emma Salokoski Ensemble: Miksi sä meet - Kuuntelin matkalla työhaastatteluun Kouvolaan. Satoi räntää junan ikkunaan. Jotakin oli muuttumassa. Tiesin joutuvani ehkä lähtemään Tampereelta ja se kauhistutti niin, että mietin itsekin mitä oikein olin tekemässä. Vaikka viisu kertookin ihan toisenlaisesta lähtemisestä - sellaista en onnekseni joutunut tekemään - se liittyy mielessäni tähän kaupungin vaihtoon.
1. Lou Reed: Perfect day - Paha maailma kaukana, silti surullinen: ihana hetki on kohta jo poissa. Liittyy mielessäni myös saavuttamattomaan onneen.
2. Eppu Normaali: Voi kuinka me sinua kaivataan - Kuuntelin silloin kun olin kaukosuhteessa. Requiem yksinäisyydelle - vieläkin itkettää.
3. A.W.Yrjänä/Ismo Alanko: Elokuun häävalssi - Syksy, ruska, kaipaus, kellastunut heinäpelto, ränsistynyt talo, jonka lattialla kaikuvat menneet riemukkaat askeleet.
4. Edith Piaf: Je ne regrette rien - Liittyy suhteen katkeamiseen tämäkin. Sopi hyvin yksinäisyyden ja vapautumisen riemun aiheuttamaan ristiriitaiseen olotilaan - vaikka kaikki mitä ymmärrän koko viisusta on tuo nimi (En kadu).
5. Emma Salokoski Ensemble: Miksi sä meet - Kuuntelin matkalla työhaastatteluun Kouvolaan. Satoi räntää junan ikkunaan. Jotakin oli muuttumassa. Tiesin joutuvani ehkä lähtemään Tampereelta ja se kauhistutti niin, että mietin itsekin mitä oikein olin tekemässä. Vaikka viisu kertookin ihan toisenlaisesta lähtemisestä - sellaista en onnekseni joutunut tekemään - se liittyy mielessäni tähän kaupungin vaihtoon.
torstai 27. syyskuuta 2007
Pilipimpelipompelidänguuhaah
Viime aikoina on ollut kysyntää stoalaiselle mielentyyneydelle. Muuttaminen tuo mukanaan yllättävän paljon kaikenmoista pikkuruista nakertavaa hoidettavaa. Muuttoilmoitus. Sähkösopimukset (kahteen yhtiöön). Ilmoitus isännöitsijälle. Lehtien ynnä muiden osoitteenmuutokset. Laajakaista. Sitätätä. Asiain hoito sinänsä ei vaadi mahdottomia - ellei tarvitse soittaa puhelinpalveluun.
Ah ja voi. "Jonotusaikaa on vielä ainakin 20 minuuttia." Jokaisen jonotusmusiikin sulosoinnun tahdissa verenpaine kipuaa pari askelta ylöspäin. "Vielä hetki." Pilipimpelipompelidänguuhaah. "Vielä hetki." Parinkymmenen minuutin kokemuksen perusteella väitän, että jonotusmusiikin valinnasta vastaa kajahtanut monipersoonahäiriöinen sadisti. Jokaiselle jotakin! Hilirimpsis-heviä, ikinyyhky-iskelmää ja poppodoi-poppia, olkaa hyvät.
Mikäli asiakas ei puolessa tunnissa hirtä itseään puhelimen johtoon tai yritä niellä kännykkäänsä melusaastetuskissaan, saattaa hän peräti päästä asiakaspalvelijan juttusille.
Kehitysehdotus: Kun puhelinpalvelussa joka tapauksessa pitää valita numeronäppäimillä sitä sun tätä ennen kuin pääsee jonottamaan, olisiko mahdollista valita myös jonotusmusiikkityyli?
Vai onko sekametelin tarkoituskin häätää soittajat linjoilta - ei me mitään asiakkaita palvella...
Tähän juttuun on yksi ainoa oikea loppulause: Älä soita tänne enää koskaan.
Ah ja voi. "Jonotusaikaa on vielä ainakin 20 minuuttia." Jokaisen jonotusmusiikin sulosoinnun tahdissa verenpaine kipuaa pari askelta ylöspäin. "Vielä hetki." Pilipimpelipompelidänguuhaah. "Vielä hetki." Parinkymmenen minuutin kokemuksen perusteella väitän, että jonotusmusiikin valinnasta vastaa kajahtanut monipersoonahäiriöinen sadisti. Jokaiselle jotakin! Hilirimpsis-heviä, ikinyyhky-iskelmää ja poppodoi-poppia, olkaa hyvät.
Mikäli asiakas ei puolessa tunnissa hirtä itseään puhelimen johtoon tai yritä niellä kännykkäänsä melusaastetuskissaan, saattaa hän peräti päästä asiakaspalvelijan juttusille.
Kehitysehdotus: Kun puhelinpalvelussa joka tapauksessa pitää valita numeronäppäimillä sitä sun tätä ennen kuin pääsee jonottamaan, olisiko mahdollista valita myös jonotusmusiikkityyli?
Vai onko sekametelin tarkoituskin häätää soittajat linjoilta - ei me mitään asiakkaita palvella...
Tähän juttuun on yksi ainoa oikea loppulause: Älä soita tänne enää koskaan.
perjantai 21. syyskuuta 2007
Pilvenpiirtäjä
Muutamme lokakuun alussa Pilvenpiirtäjään, Pilvilinnan naapuriin. Kaikki ei tässäkään tapauksessa ole sitä miltä se näyttää (tai kuulostaa). Pilvilinna on ruma betonikerrostalorötiskö. Pilvenpiirtäjä sen sijaan on 1900-luvun alussa rakennettu punatiilinen kasarmirakennus, jossa ilmeisesti on aikoinaan asustellut venäläistä upseeristoa. Korkeat huoneet, kaakeliuuni, pieniruutuiset ikkunat. Ja überruma muovimatto sekä päättömän epäkäytännöllinen pohjaratkaisu. Mutta tätä päätöstä ei olekaan tehty käytännöllisin vaan esteettisin perustein (sitä muovimattoa lukuunottamatta)... Tai no, on siellä kumminkin 14 neliötä enemmän kuin tämänhetkisessä luukussa, jossa puolen vuoden törmäilyn jälkeen alkaa olla aikas ahtaan oloista.
tiistai 11. syyskuuta 2007
Yo yoga
Venyttiin viikonloppu Anne Nuotion astangajoogakurssilla. Täytyy muuten tunnustaa, että kun eka kerran piti vingurtaa kinttunsa ristiin, alkoi päässäni soida oitis "Lootusasentoon, liian levoton mä oon..." Tai oikeastaan: "Lootusasentoon, liian kankea mä oon..." Jäykät nilkkani nimittäin protestoivat asentoa vastaan niin, että tuskanhiki virtasi jo ennen kuin mitään oli tehtykään. Hartauden puutetta?
Huomasin viikonlopun aikana itsestäni muutaman asian. Ensinnäkin ylävartaloni on totaalisen täydellisen absoluuttisen jumissa, erityisesti yläselästä. Toiseksi en ole lainkaan niin venyvä ja joustava kuin olen itselleni pitkään uskotellut. Kolmanneksi minulla on jonkinsorttinen keskittymisvaikeus. ( Hämmästyttävää miten monta ajatusta päässä voi vilahtaa yhden hengityksen aikana! ) Neljänneksi en osaa hengittää.
Viides ja tärkein havainto on, että ehkäpä joogan avulla voin kehittyä noissa edellä mainituissa puutteissani. Nyt olen sitten parina aamuna herännyt hieman aikaisemmin tekemään suryanamaskaraa. Väitin kovasti T:lle Tampereella käydessäin, etten aio hurahtaa joogaan. No, ehkäpä en ole aivan hurahtanut, mutta ostin kumminkin pahalta haisevan joogamaton sekä kymppikortin joogasalille.
Alastalosta ei mitään uutta.
Huomasin viikonlopun aikana itsestäni muutaman asian. Ensinnäkin ylävartaloni on totaalisen täydellisen absoluuttisen jumissa, erityisesti yläselästä. Toiseksi en ole lainkaan niin venyvä ja joustava kuin olen itselleni pitkään uskotellut. Kolmanneksi minulla on jonkinsorttinen keskittymisvaikeus. ( Hämmästyttävää miten monta ajatusta päässä voi vilahtaa yhden hengityksen aikana! ) Neljänneksi en osaa hengittää.
Viides ja tärkein havainto on, että ehkäpä joogan avulla voin kehittyä noissa edellä mainituissa puutteissani. Nyt olen sitten parina aamuna herännyt hieman aikaisemmin tekemään suryanamaskaraa. Väitin kovasti T:lle Tampereella käydessäin, etten aio hurahtaa joogaan. No, ehkäpä en ole aivan hurahtanut, mutta ostin kumminkin pahalta haisevan joogamaton sekä kymppikortin joogasalille.
Alastalosta ei mitään uutta.
sunnuntai 26. elokuuta 2007
Paradokseja
1) Blogi: yksityinen ajatuslaboratorio/ julkinen hymisteliö
Keskusteltiin V:n kanssa blogin luonteesta tänään. V:n mielestä blogi voisi olla kaikkien jäsentymättömien ajatusten kaatopaikka, koelaboratorio, ajattelun alusta (tulkinta=blogi on yksityinen muistilokero). Ihana ajatus, mutta:
En kumminkaan osaa suhtautua tähän söpertelyyn aivan niin vapaasti. Tätähän voi joku vaikka lukea (tulkinta=blogi on julkinen tila) - vaikka tuskin tätä kukaan minua ei-tunteva tavaa, tai ainakin hyvin harva. En kai minä voi tänne kaataa ihan mitä tahansa töhnää harmaat aivosoluni milloinkin sattuvat syytämään.
Sitä paitsi takaraivossani asuu oikeinkirjoitusnatsi ja kirjoitusstylistidiktaattori, jotka käynnistyvät sillä siunaaman sekunnilla kun kirjaudun tänne sisään. Niin, taitaa siellä lymytä myös sensuuri-Santra, joka estää minua kirjoittamasta milloin mitäkin - minkä vuoksi tästä blogista on muodostunut näiden muutamien kuukausien aikana poliittisesti korrekti mitäkuuluu-hymisteliö (= hymistelytila).
Viime aikoina olisin halunnut kirjoittaa esimerkiksi kyvyttömyydestä kohdata läheisen surua/ menetystä, tai hapertuvista tai jo hapertuneista ihmissuhteista, jotka haluaisi jotenkin pelastaa, mutta ei vain osaa. Vaan en ole kirjoittanut. Eittämättä ne sopisivat yksityiseen ajatuslaboratorioon, mutta eivät niinkään hyvin hymisteliöön, joka siis on tämän blogin vallitseva tila.
2) Kuluttaminen: syyllisyyttä/ mielihyvää
Ostin lauantaina uusia jumppavaatteita sekä kolme tyynyliinaa sohvatyynyille (koska en pystynyt päättämään mikä väreistä oli kivoin, ostin kaikkia vaihtoehtoja). Olin uusista tavaroistani iloinen ehkä noin 2 minuuttia, sitten ne sulautuivat osaksi vaatekaappia ja olohuonetta, ja melkein unohdin ne.
Jossakin vaiheessa havahduin pyöritteleväni mielessäni kuluttamista ilmiönä. Kuluttaminenhan on aivan sairasta. Ainakin me länsimaalaiset kulutamme ihan liikaa kaikkea: energiaa ja vettä ja luonnonvaroja, ja lopulta aiheutamme ilmastonmuutoksen, katastrofin ja kaboom, maailmanlopun. Eli kuluttamisesta kuuluu tuntea syyllisyyttä. Hyi minua, miksi ostin kolme tyynyliinaa! Lisää jätettä kasvaviin ryönävuoriin! (Sinnehän ne kumminkin ennen pitkää päätyvät.)
Samaan aikaan, kun korvissani kajatti ikivihreä ekoisti, kuului toisaalta pääkopastani tomera: Eipäs! Kuluttamisesta kuuluu tuntea mielihyvää. Minähän teen töitä niska limassa, että voin hommata auton tai asunnon tai niitä kivoja tyynyliinoja, ja tuntea kuluttajuuden tarjoamaa hyvänolon tunnetta. Uudet sohvatyynyt näyttävät mukavilta, ja uudet jumppahousut myös. Ja se ruton kallis kasvohoitosarja, jonka ostin apteekista... Tässä kohtaa voisi alkaa säälitellä, että olen mainosten uhri ja elämäni on kaikesta yltäkylläisyydestä huolimatta tyhjää ja sisällötöntä, mutta ehei, en lähde tähän mukaan. Kuluttaminen VOI olla joskus oikeasti nautinnollista. Vaikka se johtaisikin ennen pitkää maailmanloppuun.
Off the record: Eräs takapihan pihlaja on ottanut varaslähdön syksyyn. Röyhistelee parilla punastelevalla oksallaan. Vainuni sanoo, että tämä muoti on leviämään päin lähiaikoina. Juhlistin syksyä katsomalla eilen Laulavat sadepisarat. Voi olla, ettei Singing in the rain kajahda aivan yhtä hilpeästi, kun tulee aika ajaa kaatosateessa pyörällä töihin.
Keskusteltiin V:n kanssa blogin luonteesta tänään. V:n mielestä blogi voisi olla kaikkien jäsentymättömien ajatusten kaatopaikka, koelaboratorio, ajattelun alusta (tulkinta=blogi on yksityinen muistilokero). Ihana ajatus, mutta:
En kumminkaan osaa suhtautua tähän söpertelyyn aivan niin vapaasti. Tätähän voi joku vaikka lukea (tulkinta=blogi on julkinen tila) - vaikka tuskin tätä kukaan minua ei-tunteva tavaa, tai ainakin hyvin harva. En kai minä voi tänne kaataa ihan mitä tahansa töhnää harmaat aivosoluni milloinkin sattuvat syytämään.
Sitä paitsi takaraivossani asuu oikeinkirjoitusnatsi ja kirjoitusstylistidiktaattori, jotka käynnistyvät sillä siunaaman sekunnilla kun kirjaudun tänne sisään. Niin, taitaa siellä lymytä myös sensuuri-Santra, joka estää minua kirjoittamasta milloin mitäkin - minkä vuoksi tästä blogista on muodostunut näiden muutamien kuukausien aikana poliittisesti korrekti mitäkuuluu-hymisteliö (= hymistelytila).
Viime aikoina olisin halunnut kirjoittaa esimerkiksi kyvyttömyydestä kohdata läheisen surua/ menetystä, tai hapertuvista tai jo hapertuneista ihmissuhteista, jotka haluaisi jotenkin pelastaa, mutta ei vain osaa. Vaan en ole kirjoittanut. Eittämättä ne sopisivat yksityiseen ajatuslaboratorioon, mutta eivät niinkään hyvin hymisteliöön, joka siis on tämän blogin vallitseva tila.
2) Kuluttaminen: syyllisyyttä/ mielihyvää
Ostin lauantaina uusia jumppavaatteita sekä kolme tyynyliinaa sohvatyynyille (koska en pystynyt päättämään mikä väreistä oli kivoin, ostin kaikkia vaihtoehtoja). Olin uusista tavaroistani iloinen ehkä noin 2 minuuttia, sitten ne sulautuivat osaksi vaatekaappia ja olohuonetta, ja melkein unohdin ne.
Jossakin vaiheessa havahduin pyöritteleväni mielessäni kuluttamista ilmiönä. Kuluttaminenhan on aivan sairasta. Ainakin me länsimaalaiset kulutamme ihan liikaa kaikkea: energiaa ja vettä ja luonnonvaroja, ja lopulta aiheutamme ilmastonmuutoksen, katastrofin ja kaboom, maailmanlopun. Eli kuluttamisesta kuuluu tuntea syyllisyyttä. Hyi minua, miksi ostin kolme tyynyliinaa! Lisää jätettä kasvaviin ryönävuoriin! (Sinnehän ne kumminkin ennen pitkää päätyvät.)
Samaan aikaan, kun korvissani kajatti ikivihreä ekoisti, kuului toisaalta pääkopastani tomera: Eipäs! Kuluttamisesta kuuluu tuntea mielihyvää. Minähän teen töitä niska limassa, että voin hommata auton tai asunnon tai niitä kivoja tyynyliinoja, ja tuntea kuluttajuuden tarjoamaa hyvänolon tunnetta. Uudet sohvatyynyt näyttävät mukavilta, ja uudet jumppahousut myös. Ja se ruton kallis kasvohoitosarja, jonka ostin apteekista... Tässä kohtaa voisi alkaa säälitellä, että olen mainosten uhri ja elämäni on kaikesta yltäkylläisyydestä huolimatta tyhjää ja sisällötöntä, mutta ehei, en lähde tähän mukaan. Kuluttaminen VOI olla joskus oikeasti nautinnollista. Vaikka se johtaisikin ennen pitkää maailmanloppuun.
Off the record: Eräs takapihan pihlaja on ottanut varaslähdön syksyyn. Röyhistelee parilla punastelevalla oksallaan. Vainuni sanoo, että tämä muoti on leviämään päin lähiaikoina. Juhlistin syksyä katsomalla eilen Laulavat sadepisarat. Voi olla, ettei Singing in the rain kajahda aivan yhtä hilpeästi, kun tulee aika ajaa kaatosateessa pyörällä töihin.
perjantai 24. elokuuta 2007
Syksyä ja symboliikkaa
Pisaroita meressä? Väreilyä pinnan alla? Pieniä liikeellepanevia voimia? Muuta, mitä? Mielistyin kyseisen kuvan tarjoamaan symboliikkaan siinä määrin, että panin likoon vähäiset kuvankäsittelytaitoni ja tein siitä mottokuvan blogilleni. Pessimisti minussa tosin kuiskuttelee, että näinköhän kuvatus näyttää hyvältä kaikissa selaimissa ja mahtaako se pysyä sievänä huomiseen saakka, mutta olkoon...
Olen muuten julkisesti salaa mielissäni siitä, että syksy on tulossa. Tulee tilaa hengittää kuuman ja kostean jälkeen. Uusi alku, uudet virikkeet - minulle näitä edustavat tänä syksynä astangajooga ja kasvatustiede.
Olen muuten julkisesti salaa mielissäni siitä, että syksy on tulossa. Tulee tilaa hengittää kuuman ja kostean jälkeen. Uusi alku, uudet virikkeet - minulle näitä edustavat tänä syksynä astangajooga ja kasvatustiede.
perjantai 17. elokuuta 2007
Takki tyhjänä
Voisin vaikka tottua tähän: yöpymistä hotelleissa, ruokaa seisovasta pöydästä, autokuljetus paikasta toiseen - ja kaikki firman piikkiin. Maanantaista tiistaihin viisastuin Helsingissä koulutuksessa, jossa pääesiintyi Mary Bushing, aivan ihana vanhempi rouva Montanasta. Keskiviikko ja torstai kuluivat Tallinnassa työpaikan seminaarimatkalla, jossa toisin kuin Helsingin seminaarissa kukaan ei tainnut sanottavasti viisastua. Perjantaina vietettiin samaten seminaaripäivää Ristiinassa, viisastumiseen en ota enää tässä vaiheessa kantaa. Mukavaa, virkistävää, vaihtelua.
Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että on ihanaa viettää viikonloppu ilman lähtökäskyjä mihinkään suuntaan (paitsi kummitätilään pyykinpesuun, taloyhtiön kone on ollut sökönä puolitoista viikkoa... alan olla pienessä pulassa). Kyllä omissa lakanoissa ja kotiruoassa on eittämättömät etunsa!
Niin. Ostin Tallinnasta jakkupuvun. Olen etsinyt kyseistä täydennystä garderobiini hyvän aikaa, ja ollut jo hieman epätoivoinenkin. Olen käynyt nimittäin erinäisissä rättikaupoissa hikoilemassa pukukopeissa todetakseni vain olevani joko väärän muotoinen (leveät hartiat, mutta ladonoviin suhteutettuna kapea vartalo), väärän kokoinen (lyhyet jalat) tai väärän värinen (mustaa - no way) kyseisen puljun tarjontaan. Ja Tallinnassa sieppasin ensimmäisen kaupan ensimmäisestä nurkasta ensimmäisen jakkupuvun, ja voilá - aivan täydellinen. Olenko siis varreltani virolainen?? No, tuskin kannattaa ruveta itseään imartelemaan, sattuman kauppaahan ryysyjen hankinta aina tavalla tai toisella on.
En muuten ole lukenut sivuakaan Alastaloa sitten viime kirjoittamani.
Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että on ihanaa viettää viikonloppu ilman lähtökäskyjä mihinkään suuntaan (paitsi kummitätilään pyykinpesuun, taloyhtiön kone on ollut sökönä puolitoista viikkoa... alan olla pienessä pulassa). Kyllä omissa lakanoissa ja kotiruoassa on eittämättömät etunsa!
Niin. Ostin Tallinnasta jakkupuvun. Olen etsinyt kyseistä täydennystä garderobiini hyvän aikaa, ja ollut jo hieman epätoivoinenkin. Olen käynyt nimittäin erinäisissä rättikaupoissa hikoilemassa pukukopeissa todetakseni vain olevani joko väärän muotoinen (leveät hartiat, mutta ladonoviin suhteutettuna kapea vartalo), väärän kokoinen (lyhyet jalat) tai väärän värinen (mustaa - no way) kyseisen puljun tarjontaan. Ja Tallinnassa sieppasin ensimmäisen kaupan ensimmäisestä nurkasta ensimmäisen jakkupuvun, ja voilá - aivan täydellinen. Olenko siis varreltani virolainen?? No, tuskin kannattaa ruveta itseään imartelemaan, sattuman kauppaahan ryysyjen hankinta aina tavalla tai toisella on.
En muuten ole lukenut sivuakaan Alastaloa sitten viime kirjoittamani.
torstai 2. elokuuta 2007
Lukupäiväkirja: Alastalon salissa alkaa
Aion vihdoin lukea Volter Kilven Alastalon salissa. Olen aloittanut sen monta kertaa, ja yhtä monta kertaa olen jättänyt sen kesken. Vaan nyt. Sarvesta härkää! Asiat tulevat kuulemma helpommin tehdyksi, kun niistä tekee julkisia. Jospa sama pätisi tähän lukuprojektiinkin. Projektin kunniaksi alan pitää epätieteellistä lukupäiväkirjaa vaikutelmistani.
(Tähän mennessä luettu: 42 s.)
Kirja ei ole koskaan jäänyt kesken sen vuoksi, että se olisi jotenkin huono tai ikävä. Se vain vaatii paneutumista hieman keskimääräistä enemmän, ja on kerronnaltaan legendaarisen hidassoutuinen. Eli vaatii nykyhökellysmaailman kansalaiselta tiettyä virittäytymistä.
Opuksen kieli on kerrassaan vertaansa vailla - aivan mahtavan kuvailevia sanoja! Tosin silloin tällöin tekee mieli kaivaa Nykysuomen sanakirja esiin - saaristosanasto ei aina meinaa maakravulle aueta. Pukspröötti? Parkki? Kulju? Täh?
Henkilöhahmot rakentuvat herkullisesti. Tähän mennessä olen erityisesti ihastellut Alastalon isännän rehvakkaa vieraanvaraisuutta ja Pukkilan isännän kateellista luimistelua, joista varsinkin jälkimmäinen on saanut runsaasti sivutilaa.
Pukkilan isännän sisäiselle puheelle on ominaista seuraavankaltainen jollottaminen: "Pitkä-Pihlman kävelee-kävelee, keikuttelee-keikuttelee hänkin-hänkin kapteenina-kapteenina parkin kannella, parkin-parkin, Pihlmannin parkin (s.35)" No, tuo oli esimerkki pisimmästä päästä, ilmeisesti hahmo sortuu jauhamaan sanojaan sitä enemmän mitä hermostuneemmaksi tuntee itsensä.
Päähahmojen ohessa on kuvailtu maukkain sanakääntein muutamaa sivuhenkilöä. Minkähänlainen heppu on kitupäristin? (Saita?)
Tähän mennessä väki on alkanut kertyä hiljalleen Alastalon saliin, ja pikkuhiljaa alkaa aueta myös tapaamisen syy: Alastalolla on laivaprojekti suunnitteilla. Tosin minulla kesti useampi sivu ennen kuin älysin, että kyseessä on laiva eikä lato... Vai olisitteko itse ymmärtäneet, että "parkki" meinaa paattia eikä jonkinmoista paikkaa?
(Tähän mennessä luettu: 42 s.)
Kirja ei ole koskaan jäänyt kesken sen vuoksi, että se olisi jotenkin huono tai ikävä. Se vain vaatii paneutumista hieman keskimääräistä enemmän, ja on kerronnaltaan legendaarisen hidassoutuinen. Eli vaatii nykyhökellysmaailman kansalaiselta tiettyä virittäytymistä.
Opuksen kieli on kerrassaan vertaansa vailla - aivan mahtavan kuvailevia sanoja! Tosin silloin tällöin tekee mieli kaivaa Nykysuomen sanakirja esiin - saaristosanasto ei aina meinaa maakravulle aueta. Pukspröötti? Parkki? Kulju? Täh?
Henkilöhahmot rakentuvat herkullisesti. Tähän mennessä olen erityisesti ihastellut Alastalon isännän rehvakkaa vieraanvaraisuutta ja Pukkilan isännän kateellista luimistelua, joista varsinkin jälkimmäinen on saanut runsaasti sivutilaa.
Pukkilan isännän sisäiselle puheelle on ominaista seuraavankaltainen jollottaminen: "Pitkä-Pihlman kävelee-kävelee, keikuttelee-keikuttelee hänkin-hänkin kapteenina-kapteenina parkin kannella, parkin-parkin, Pihlmannin parkin (s.35)" No, tuo oli esimerkki pisimmästä päästä, ilmeisesti hahmo sortuu jauhamaan sanojaan sitä enemmän mitä hermostuneemmaksi tuntee itsensä.
Päähahmojen ohessa on kuvailtu maukkain sanakääntein muutamaa sivuhenkilöä. Minkähänlainen heppu on kitupäristin? (Saita?)
Tähän mennessä väki on alkanut kertyä hiljalleen Alastalon saliin, ja pikkuhiljaa alkaa aueta myös tapaamisen syy: Alastalolla on laivaprojekti suunnitteilla. Tosin minulla kesti useampi sivu ennen kuin älysin, että kyseessä on laiva eikä lato... Vai olisitteko itse ymmärtäneet, että "parkki" meinaa paattia eikä jonkinmoista paikkaa?
perjantai 6. heinäkuuta 2007
Mustekalasta Alain Prostiin
Assosiaatiopeli on siis kulkenut tällaisin kiemuroin:
mustekala
lonkerot
korkkiruuvikiharat
big brotherin voittaja, joku ällötys
meikki
kottarainen
lintuinfluenssa
ekokatastrofi
linkolan pena
alanmies
alain prost
Saa jatkaa :)
mustekala
lonkerot
korkkiruuvikiharat
big brotherin voittaja, joku ällötys
meikki
kottarainen
lintuinfluenssa
ekokatastrofi
linkolan pena
alanmies
alain prost
Saa jatkaa :)
torstai 5. heinäkuuta 2007
Kaahauskortti kainalossa
Pääsin inssistä läpi ensi yrittämällä, ihme kyllä. Loppuviikon olen laukannut kaupoissa ja ostanut a) digikameran, b) mp3-soittimen sekä c) uudet vaellussandaalit (entiset jyrsivät nilkkaa - ja kohta vahinko lähtee kiertämään maailmalle UFF:n laatikon kautta). Yhdessä viikossa keskivertokansalaiseksi siis?
maanantai 18. kesäkuuta 2007
Rituaali ja nostalgia
Se iskee minuun aina kesän tullen. Siihen liittyy jonkinlaista hartautta ja sanatonta tunnistamisen iloa. Kuin kääriytyisi tuttuun ja turvalliseen lapsuustäkkiin. Mitä siitä että reunat ovat vähän rispaantuneet, värit haalistuneet ja haju pukluntunkkainen!
Oikeastaan tällä jutulla ei ole (juuri) mitään tekemistä nostalgiatekstiilien kanssa. Eikä tämä liity metsän pimeydessä suoritettaviin hämäräperäisiin menoihinkaan, mihin nokkela tulkitsija saattaisi yhdistää tämän postauksen otsikon. Nostalgiaa tässä kyllä on aimo annos. Ja miksei myös hyppysellinen hämärää, pientä häpeäntunnetta tavasta, josta en ole päässyt eroon. (Enkä muuten aiokaan päästä)
Puhun nimittäin rituaalilukemisesta, tai lukemisrituaaleista, kummin päin vain haluatte.
Kesällä minun on PAKKO lukea Tuija Lehtistä, Rauha S. Virtasta ja Lucy M. Montgomerya. Ei tule kuuloonkaan että voisin viettää kesää avaamatta Pirunsaaren veljeksiä, Seljan tyttöjä tai Annan nuoruusvuosia. No way. Ahmin rituaaliopuksiani sellaista tahtia, ettei niitä ole mieltä laittaa mihinkään listaan - se muuttuisi päivittäin tai jopa tunneittain.
(Tarkemmin ajatellen myös joulu on rituaalilukemisen kulta-aikaa. Joku tai kaikki edellä mainituista tekijöistä kuuluvat joululomaan siinä kuin kinkun kärppiminen juuri kun se on otettu uunista, tai kuusen koristelu ennen joulurauhan julistusta.)
Kieltämättä kuulostaa päättömältä lukea samoja kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen. Rituaalikirjoihin tuhlatuissa tunneissahan lukisi maailmankirjallisuuden klassikon poikineen ja avartaisi omaa kirjallista maailmaansa aimo harppauksen! Mutta avartuminen ja uudet kokemukset eivät olekaan rituaalilukemisen ydin. Rituaalin idea on toistuvuus. Hyvin vapaasti tulkiten rituaalissa pyritään henkisellä tasolla rekonstruoimaan jokin kauan sitten/kulta-aikana(=tässä yhteydessä lapsuudessa tai nuoruudessa) tapahtunut tärkeä kokemus.
Ja kyökkipsykologisointi: Loma-aikoina etsin ilmeisesti yhteyttä menneisyydessä olevaan itseeni määritelläkseni sitä miten olen noista ajoista muuttunut, ja tässä prosessissa portaalina toimivat nämä kyseiset rituaalikirjat ja niiden herättämät tulkinnat ja tunteet. Peilaan omia reaktioitani muistikuviin varhaisemmista lukukokemuksista, ja tätä kautta huomaan itsessäni sekä muuttumattomuuden että muutokset.
Häpeä sitten? Kyllä minua hieman kenkuttaa, etteivät rituaalikirjani ole vähän hienompia. Olisihan se aika messevää huokaista, että en siis selviä kesästä lukematta Camus'n Sivullista tai Dostojevskiä tai Volter Kilven Alastalon salissa. (Kahta ensimmäistä olen lukenut, viimeisimmän avannut.) Mutta minä olen minä olen minä. Rituaalikirjojen joukko on suppea, ja joukkoon on selvästi vaikea päästä. Maeve Binchy sinne pyrkyröi, mutta olen kutakuinkin vakuuttunut, että selviän tämän kesän ilman hänen tuotantoaan. Eli moikka vaan Maeve. Korkeakirjallisuus loistaa rituaalikirjastossani poissaolollaan. Ehkä eläkeiässä saavutan sellaisen henkisen tason, että joku klassikkokin pääsee luikahtamaan listalleni. (Tosin L.M.Montgomeryhän ON klassikko...)
Pieni paluuhyppäys tekstiilinostalgiaan, vaikka tuossa alussa uhosinkin, ettei aihetta käsitellä tässä. Lapsena minulla oli unityyny nimeltään Pelkonen (asuu edelleen kotona kaapissa). Sen kangas on valkoista nurin käännettyä froteeta, ja sen mahan poikki kulkee sininen, vihreä ja vaaleanpunainen raita. Jaa mistä nimi Pelkonen? Logisch - se vei pelon pois. Olin lapsena (ja vieläkin) melkoinen jänishousu, ja unityyny oli iltaisin tuki ja turva kaapeissa lymyäviä mörköjä ja sängyn alla vaanivia kettuja vastaan. Kotona käydessäni saatan ottaa tyynyn esiin ja hypistellä sitä, enkä anna äidin heittää sitä missään tapauksessa pois. Juu-u, hyvin menee.
Oikeastaan tällä jutulla ei ole (juuri) mitään tekemistä nostalgiatekstiilien kanssa. Eikä tämä liity metsän pimeydessä suoritettaviin hämäräperäisiin menoihinkaan, mihin nokkela tulkitsija saattaisi yhdistää tämän postauksen otsikon. Nostalgiaa tässä kyllä on aimo annos. Ja miksei myös hyppysellinen hämärää, pientä häpeäntunnetta tavasta, josta en ole päässyt eroon. (Enkä muuten aiokaan päästä)
Puhun nimittäin rituaalilukemisesta, tai lukemisrituaaleista, kummin päin vain haluatte.
Kesällä minun on PAKKO lukea Tuija Lehtistä, Rauha S. Virtasta ja Lucy M. Montgomerya. Ei tule kuuloonkaan että voisin viettää kesää avaamatta Pirunsaaren veljeksiä, Seljan tyttöjä tai Annan nuoruusvuosia. No way. Ahmin rituaaliopuksiani sellaista tahtia, ettei niitä ole mieltä laittaa mihinkään listaan - se muuttuisi päivittäin tai jopa tunneittain.
(Tarkemmin ajatellen myös joulu on rituaalilukemisen kulta-aikaa. Joku tai kaikki edellä mainituista tekijöistä kuuluvat joululomaan siinä kuin kinkun kärppiminen juuri kun se on otettu uunista, tai kuusen koristelu ennen joulurauhan julistusta.)
Kieltämättä kuulostaa päättömältä lukea samoja kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen. Rituaalikirjoihin tuhlatuissa tunneissahan lukisi maailmankirjallisuuden klassikon poikineen ja avartaisi omaa kirjallista maailmaansa aimo harppauksen! Mutta avartuminen ja uudet kokemukset eivät olekaan rituaalilukemisen ydin. Rituaalin idea on toistuvuus. Hyvin vapaasti tulkiten rituaalissa pyritään henkisellä tasolla rekonstruoimaan jokin kauan sitten/kulta-aikana(=tässä yhteydessä lapsuudessa tai nuoruudessa) tapahtunut tärkeä kokemus.
Ja kyökkipsykologisointi: Loma-aikoina etsin ilmeisesti yhteyttä menneisyydessä olevaan itseeni määritelläkseni sitä miten olen noista ajoista muuttunut, ja tässä prosessissa portaalina toimivat nämä kyseiset rituaalikirjat ja niiden herättämät tulkinnat ja tunteet. Peilaan omia reaktioitani muistikuviin varhaisemmista lukukokemuksista, ja tätä kautta huomaan itsessäni sekä muuttumattomuuden että muutokset.
Häpeä sitten? Kyllä minua hieman kenkuttaa, etteivät rituaalikirjani ole vähän hienompia. Olisihan se aika messevää huokaista, että en siis selviä kesästä lukematta Camus'n Sivullista tai Dostojevskiä tai Volter Kilven Alastalon salissa. (Kahta ensimmäistä olen lukenut, viimeisimmän avannut.) Mutta minä olen minä olen minä. Rituaalikirjojen joukko on suppea, ja joukkoon on selvästi vaikea päästä. Maeve Binchy sinne pyrkyröi, mutta olen kutakuinkin vakuuttunut, että selviän tämän kesän ilman hänen tuotantoaan. Eli moikka vaan Maeve. Korkeakirjallisuus loistaa rituaalikirjastossani poissaolollaan. Ehkä eläkeiässä saavutan sellaisen henkisen tason, että joku klassikkokin pääsee luikahtamaan listalleni. (Tosin L.M.Montgomeryhän ON klassikko...)
Pieni paluuhyppäys tekstiilinostalgiaan, vaikka tuossa alussa uhosinkin, ettei aihetta käsitellä tässä. Lapsena minulla oli unityyny nimeltään Pelkonen (asuu edelleen kotona kaapissa). Sen kangas on valkoista nurin käännettyä froteeta, ja sen mahan poikki kulkee sininen, vihreä ja vaaleanpunainen raita. Jaa mistä nimi Pelkonen? Logisch - se vei pelon pois. Olin lapsena (ja vieläkin) melkoinen jänishousu, ja unityyny oli iltaisin tuki ja turva kaapeissa lymyäviä mörköjä ja sängyn alla vaanivia kettuja vastaan. Kotona käydessäni saatan ottaa tyynyn esiin ja hypistellä sitä, enkä anna äidin heittää sitä missään tapauksessa pois. Juu-u, hyvin menee.
perjantai 1. kesäkuuta 2007
Tyhjän työpaikan lumo
Olin tänään ylitöissä viiteen asti. Monelle tämä ei ehkä ole mitään ihmeellistä, mutta meillä päin talo tyhjenee perjantaisin viimeistään kolmelta - osa porukasta katoaa kuvasta jo torstaina. Bongasin koko päivän aikana yhteensä ehkä viisi ihmistä, viimeisten tuntien aikana olin aivan yksin. Täydellistä! Join teetä villahuivi kaulassa, ja tunsin olevani elävä kirjastoklisee (silmälasit, nuttura & villatakki). Seesteistä. Ja työn kannalta aikaansaavaa.
Niille jotka ihmettelivät robustia vaatevarustustani näin kesäaikaan kerrottakoon, että yksikössämme on vähän turhan tehokas ilmastointi. Yläkerrassa toimii nimeltä mainitsematon numeropalvelu - ja ilmeisesti ilmastointi on säädetty koko talossa heitä ajatellen. Parempi yksi jäätynyt tietoduunari kuin sata paistunutta numeropalvelijaa.
Kirjastokliseestä tuli mieleen telkussa pyörivä suklaamainos. Kirjastovirkailija ryntää sihisten kännykkää pimputtavan teinipimun kimppuun, sieppaa tältä palan suklaata ja alkaa mekkaloida, että kaikkien pitää häipyä, täällä ei ole mitään luettavaa. Kliseen käyttötapa kyseisessä mainoksessa ontuu minusta pahanlaisesti. Itse keksisin oitis monta parempaa ja hauskempaa tapaa, jolla kirjastovirkailija voi seota suklaan ansiosta...
Niille jotka ihmettelivät robustia vaatevarustustani näin kesäaikaan kerrottakoon, että yksikössämme on vähän turhan tehokas ilmastointi. Yläkerrassa toimii nimeltä mainitsematon numeropalvelu - ja ilmeisesti ilmastointi on säädetty koko talossa heitä ajatellen. Parempi yksi jäätynyt tietoduunari kuin sata paistunutta numeropalvelijaa.
Kirjastokliseestä tuli mieleen telkussa pyörivä suklaamainos. Kirjastovirkailija ryntää sihisten kännykkää pimputtavan teinipimun kimppuun, sieppaa tältä palan suklaata ja alkaa mekkaloida, että kaikkien pitää häipyä, täällä ei ole mitään luettavaa. Kliseen käyttötapa kyseisessä mainoksessa ontuu minusta pahanlaisesti. Itse keksisin oitis monta parempaa ja hauskempaa tapaa, jolla kirjastovirkailija voi seota suklaan ansiosta...
tiistai 29. toukokuuta 2007
Löydä sisäinen putkiaivosi/ blondisi/ tms...
... mene autokouluun! Ainakin minulla toimii hyvin. Kun Ieva ratin taakse istahtaa, niin yksikaistaisuus aivoon kilahtaa. Siis miten muka voi niinku painaa kytkintä ja vaihtaa vaihdetta ja nostaa kytkin ja painaa kaasua jotenki oikeessa järjestyksessä? Ja varsinki niinku jossain liikennevaloista lähdettäessä? Ja hei, kuka dille keksi vaihdelaatikon, siinä ei siis oo mitään järkee!? Ja kuka über-dille keksi, että pakki on joissaki autoissa niinku eri paikassa ku toisissa autoissa, eiks oo mitään rajaa ihmisten kiusaamisella?
Wanted: Ritari Ässä -henkinen auto, joka osaa neuvoa, mitä milloinkin pitää tehdä sillai niinku kannustavasti. Vaihteiden vaihdot, missä ne vaihteet on, oikeat tilannenopeudet, riittääkö välimatka ohitukseen, mihin suuntaan rattia veivataan taskuun peruutuksessa jne. - ja ihanalla lempeällä äänellä. Sitten se vois vielä kehua, että hyvin tehty ja niin sitä pitää. Toisaalta ois kyllä aika schrecklich, jos se menis epäkuntoon. Huutas aamuruuhkassa että ohi vaan, verta pakkiin! Ryskis-ryskis. Juu. Ehkä ei auta kuin harjoitella ja toivoa parasta.
Wanted: Ritari Ässä -henkinen auto, joka osaa neuvoa, mitä milloinkin pitää tehdä sillai niinku kannustavasti. Vaihteiden vaihdot, missä ne vaihteet on, oikeat tilannenopeudet, riittääkö välimatka ohitukseen, mihin suuntaan rattia veivataan taskuun peruutuksessa jne. - ja ihanalla lempeällä äänellä. Sitten se vois vielä kehua, että hyvin tehty ja niin sitä pitää. Toisaalta ois kyllä aika schrecklich, jos se menis epäkuntoon. Huutas aamuruuhkassa että ohi vaan, verta pakkiin! Ryskis-ryskis. Juu. Ehkä ei auta kuin harjoitella ja toivoa parasta.
perjantai 25. toukokuuta 2007
Assosiaatiopeli!
Pelattiin joskus hyvässä seurassa assosiaatiopeliä. Joku aloitti ja sanoi sanan, vaikka "ämpäri", ja sitten seuraava sanoi ensimmäisen sanan mikä tuli ämpäristä mieleen, vaikka "porsas", ja niin edelleen. Ajattelin, että assosiointia voisi kokeilla tässäkin! Voi olla, ettei toimi tässä ympäristössä, mutta olen kyllästynyt pölisemään täällä itsekseni :)
Homma voisi edetä niin, että assosioidaan aina kommenteissa viimeisenä olevaa sanaa. Assosiaation syntyä saa selittää mikäli haluaa.
Ensimmäinen sana on:
mustekala
Homma voisi edetä niin, että assosioidaan aina kommenteissa viimeisenä olevaa sanaa. Assosiaation syntyä saa selittää mikäli haluaa.
Ensimmäinen sana on:
mustekala
perjantai 18. toukokuuta 2007
No comments
Edellisestä viestistä puuttuu kommentointimahdollisuus. Osaako joku selittää miksi? Kaivelin kyllä autuaasti asetuksia, mutta syy jäi pimentoon. No, mit pienistä.
Liehun Helene on kuin tervassa tarpoisi tällä hetkellä. Ei sytytä sitten millään. Ihan kaunista kieltä ja muutenkin kaikin puolin ihan juu, mutta äh, en osaa analysoida mikä siinä ärsyttää. Liian lyyristä, maalailevaa, thaiteellista? Atwoodin Oryx ja Crake sen sijaan sieppaa täysin matkaansa. Lukeminen on loputtomia hypoteeseja siitä, mitä on saattanut tapahtua, miten alkutilanteeseen on päädytty.
Ehkä näiden kahden teoksen ero on lukijan asemoinnissa - Helenessä katsellaan paljasta ja avointa kuvaa, jota kertoja kertoo, Oryx ja Crake kertoo kuvaa, josta paljastetaan vain osia kerrallaan. Ja jälkimmäinen lukijapositio on minulle tällä haavaa mieluisampi.
Liehun Helene on kuin tervassa tarpoisi tällä hetkellä. Ei sytytä sitten millään. Ihan kaunista kieltä ja muutenkin kaikin puolin ihan juu, mutta äh, en osaa analysoida mikä siinä ärsyttää. Liian lyyristä, maalailevaa, thaiteellista? Atwoodin Oryx ja Crake sen sijaan sieppaa täysin matkaansa. Lukeminen on loputtomia hypoteeseja siitä, mitä on saattanut tapahtua, miten alkutilanteeseen on päädytty.
Ehkä näiden kahden teoksen ero on lukijan asemoinnissa - Helenessä katsellaan paljasta ja avointa kuvaa, jota kertoja kertoo, Oryx ja Crake kertoo kuvaa, josta paljastetaan vain osia kerrallaan. Ja jälkimmäinen lukijapositio on minulle tällä haavaa mieluisampi.
torstai 17. toukokuuta 2007
Kaikki autot pitäisi muuttaa kukiksi
Suunnitelma: Ajetaan pyörillä Korian sillalle ja syödään eväitä (tai ainakin Ieva syö), ja ajetaan takaisin. Tavoitteet: saada ruumiinliikuntoa sekä raitista ilmaa, ja nähdä uusia maisemia.
Toteutus: Matka Korian sillalle sujui suunnitelmien mukaan. Vaan sillan kupeessa törmäsimme esteeseen: yrmeään solttuun kera rynnäkkökiväärin. Lisää samaisia esteitä kohtasimme sillan viereisellä parkkipaikalla. Ja sillan alta - eli määränpäästä - kohosi ylväästi lisää kurkkusalaattiasuisia heppuleita, joten päätimme etsiä rauhallisemman eväspaikan. Jatkoimme siis matkaa kohti Korian keskustaa.
Vaan kas, Korialla olikin toukomarkkinat ja porukkaa kuin Vilkkilässä kissoja! Kourallinen kojuja kauppasi tuttuun tapaan sitä-sun-tätä pärekoreista muikkuihin ja huumoripaidoista makeiskasseihin. Markkinoissa on jotain ikuista, enkä puhu ainoastaan myyntiartikkeleista. V epäili erään paakelsikojun helppoheikkiä robotiksi, ja kieltämättä herran puhe tuli kuin nauhalta ämyristä...
Evästauko puistossa sujui grillillä parveilevaa teinisöä tarkkaillessa. V oli innostunut siinä määrin polkemisesta, että aloimme suunnitella reitin pidennystä. Lähdimme ajamaan liikenneympyrästä Lahteen päin. Kyllä se Kouvola sieltä jostakin ennen pitkää löytyy, muistelin minä.
Ensimmäinen tienpätkä jatkui ja jatkui, ja kyltit sen kun lupasivat vain Kausalaa tai Lahtea. Päädyimme kuin päädyimmekin tuttuun risteykseen, josta käännyimme ajamaan valtatien vartta Kouvolan suuntaan. Autot hujelsivat ohitse melkoista vauhtia, mutta onnekkaasti huomasimme valtatien viertä kulkevan pienemmän tien ja poikkesimme sille. Tie loppui kuitenkin hautausmaan viereen, ja jouduimme etsiskelemään jatkopätkää hetkisen verran metsiköstä muinaisen näköisen rautatien vierestä.
Löysimme mutkittelevan hiekkatien, joka ryntäsi kuin auringosta villiintyneenä maatilojen ohitse. Ja rupesi sitten kääntymään huolestuttavaan suuntaan. Onneksi takaamme tuli pyöräilijä, joka kertoi että olemme aivan oikealla tiellä kohti Kuusankoskea. Poljimme halki maalaismaiseman bongaillen tien varrelta voikukkia, valkovuokkoja, hevosia ja koiria.
Kuusankosken keskustan tuntumassa Kymijoen varrella pidimme toisen pienen evästauon, ja loppumatka polkaistiin välillä kilpaa kiihdytellen varttitunnissa kotiin. Kaikki retken tavoitteet saavutettiin, vaikka toteutus poikkesikin lähes kaikilta osin suunnitelmista.
Tuo otsikko? Suora lainaus V:ltä välillä Kuusankoski-Kouvola.
Toteutus: Matka Korian sillalle sujui suunnitelmien mukaan. Vaan sillan kupeessa törmäsimme esteeseen: yrmeään solttuun kera rynnäkkökiväärin. Lisää samaisia esteitä kohtasimme sillan viereisellä parkkipaikalla. Ja sillan alta - eli määränpäästä - kohosi ylväästi lisää kurkkusalaattiasuisia heppuleita, joten päätimme etsiä rauhallisemman eväspaikan. Jatkoimme siis matkaa kohti Korian keskustaa.
Vaan kas, Korialla olikin toukomarkkinat ja porukkaa kuin Vilkkilässä kissoja! Kourallinen kojuja kauppasi tuttuun tapaan sitä-sun-tätä pärekoreista muikkuihin ja huumoripaidoista makeiskasseihin. Markkinoissa on jotain ikuista, enkä puhu ainoastaan myyntiartikkeleista. V epäili erään paakelsikojun helppoheikkiä robotiksi, ja kieltämättä herran puhe tuli kuin nauhalta ämyristä...
Evästauko puistossa sujui grillillä parveilevaa teinisöä tarkkaillessa. V oli innostunut siinä määrin polkemisesta, että aloimme suunnitella reitin pidennystä. Lähdimme ajamaan liikenneympyrästä Lahteen päin. Kyllä se Kouvola sieltä jostakin ennen pitkää löytyy, muistelin minä.
Ensimmäinen tienpätkä jatkui ja jatkui, ja kyltit sen kun lupasivat vain Kausalaa tai Lahtea. Päädyimme kuin päädyimmekin tuttuun risteykseen, josta käännyimme ajamaan valtatien vartta Kouvolan suuntaan. Autot hujelsivat ohitse melkoista vauhtia, mutta onnekkaasti huomasimme valtatien viertä kulkevan pienemmän tien ja poikkesimme sille. Tie loppui kuitenkin hautausmaan viereen, ja jouduimme etsiskelemään jatkopätkää hetkisen verran metsiköstä muinaisen näköisen rautatien vierestä.
Löysimme mutkittelevan hiekkatien, joka ryntäsi kuin auringosta villiintyneenä maatilojen ohitse. Ja rupesi sitten kääntymään huolestuttavaan suuntaan. Onneksi takaamme tuli pyöräilijä, joka kertoi että olemme aivan oikealla tiellä kohti Kuusankoskea. Poljimme halki maalaismaiseman bongaillen tien varrelta voikukkia, valkovuokkoja, hevosia ja koiria.
Kuusankosken keskustan tuntumassa Kymijoen varrella pidimme toisen pienen evästauon, ja loppumatka polkaistiin välillä kilpaa kiihdytellen varttitunnissa kotiin. Kaikki retken tavoitteet saavutettiin, vaikka toteutus poikkesikin lähes kaikilta osin suunnitelmista.
Tuo otsikko? Suora lainaus V:ltä välillä Kuusankoski-Kouvola.
keskiviikko 9. toukokuuta 2007
Ollapa kertasinko
Heräsin yöllä. Joku nerouden huipentuma kaahasi jollakin prötköllä tuhatta ja sataa pitkin Kuusankoskentietä. "Ollapa kertasinko", ajattelin. Syystä X rupesimme tänään V:n kanssa miettimään anagrammeja tälle lausahdukselle. Ja niitähän löytyy! Käykää vaikka kokeilemassa anagrammikoneessa. Muutama suosikki: 101. lepakoita karlson, 190. pakotan sokerilla, 1000. tenkkapoo rallasi.
sunnuntai 6. toukokuuta 2007
Ulos aistiumpiosta
Viime aikoina on tullut eleltyä pienoisessa aistiumpiossa. Silmälaput silmillä olen korskunut tavoitteesta toiseen, ja yhdestä hommasta selvittyäni kiihdyttänyt taas kohti seuraavaa. Mikäli eksistenssini perustuisi "Ajattelen, siis olen" -lausumalle, olisin hyvin olematon.
Päivänä muutamana rupesin sitten palauttamaan itseäni takaisin olemiskartalla. Käytännössä säädin näkökenttääni tavoiteputkesta laajemmalle sektorille ja aloin havainnoida ympäristöäni. Yhden lyhyen kävelymatkan aikana ehdin tavata monta pientä ihmettä, joita tavallisena päivänä olisin tuskin edes huomannut.
Näin liikennevalojen sammuvan. Raivokkaat vihreän sävyt kevätillassa. Siwan muovipussin, joka etäältä näytti hautovalta linnulta. (Henkinen näöntarkastus ei taida olla ainoa mitä tarvitsen.) Tietoinen havainnointi elvytti ajattelunkin hengittämään.
Kirjat ovat muuten nyt hyllyssä. Eivät missään yleisessä kymmenluokituksessa, vaan V:n & Ievan omassa ryhmittelyssä: lukemattomat kirjat - lasten- ja nuortenkirjat ja sarjakuvat - Viro-aiheiset ja vironkieliset kirjat - runot - kaunokirjallisuus - taide, filosofia ja yhteiskunta - elämäkerrat ja muistelmat - okkultismi ja magia - muu. Ja aakkosjärjestyksessä, tottakai.
Päivänä muutamana rupesin sitten palauttamaan itseäni takaisin olemiskartalla. Käytännössä säädin näkökenttääni tavoiteputkesta laajemmalle sektorille ja aloin havainnoida ympäristöäni. Yhden lyhyen kävelymatkan aikana ehdin tavata monta pientä ihmettä, joita tavallisena päivänä olisin tuskin edes huomannut.
Näin liikennevalojen sammuvan. Raivokkaat vihreän sävyt kevätillassa. Siwan muovipussin, joka etäältä näytti hautovalta linnulta. (Henkinen näöntarkastus ei taida olla ainoa mitä tarvitsen.) Tietoinen havainnointi elvytti ajattelunkin hengittämään.
Kirjat ovat muuten nyt hyllyssä. Eivät missään yleisessä kymmenluokituksessa, vaan V:n & Ievan omassa ryhmittelyssä: lukemattomat kirjat - lasten- ja nuortenkirjat ja sarjakuvat - Viro-aiheiset ja vironkieliset kirjat - runot - kaunokirjallisuus - taide, filosofia ja yhteiskunta - elämäkerrat ja muistelmat - okkultismi ja magia - muu. Ja aakkosjärjestyksessä, tottakai.
perjantai 4. toukokuuta 2007
Ruuvimeisseli yöpöydällä
Kaikki neljä isoa kirjahyllyä on nyt pystytetty. Kirjat jäivät edelleen laatikoihin. Me ammattitautiset mietimme tietysti luokitusjärjestelmää ennen kuin ryhdymme hyllyttämään.
Muuton (toisinaan kyseenalaisen) viehättäviä puolia ovat paikkaansa etsivät tavarat. Ruuvimeisseli yöpöydällä. Lampunvarjostin ikkunalaudalla. Patakinnas ämpärissä. Lapsiperheessä tämäntyyppiset yhdistelmät ovat jokapäiväistä rutiinia, josta ei auta hermostua, mutta kahden aikuisen (?) ihmisen huushollissa meinaa välillä verenpaine nousta, kun esine X piileskelee teillä tietymättömillä.
Real life drama: Kaukosäädin.
V: Hei, missä kaukosäädin?
Ieva: Tässä on videon ja dvd:n.
V: Niin mutta missä telkkarin?
Ieva: (siirtelee laimeasti paria lootaa) En tiedä.
V: (etsii vimmatusti) En mä sitä mihinkään laatikkoon laittanut... (nostelee laatikoita, säntäilee ympäri huonetta)
Ieva: (laittaa samalla tekstiviestiä) Sori vaan, en voi auttaa.
(Kaukosäädin löytyy hetken kuluttua videoiden ja dvd-soittimen luota. Ilmeisesti liian järkeenkäyvästä paikasta.)
Muuton (toisinaan kyseenalaisen) viehättäviä puolia ovat paikkaansa etsivät tavarat. Ruuvimeisseli yöpöydällä. Lampunvarjostin ikkunalaudalla. Patakinnas ämpärissä. Lapsiperheessä tämäntyyppiset yhdistelmät ovat jokapäiväistä rutiinia, josta ei auta hermostua, mutta kahden aikuisen (?) ihmisen huushollissa meinaa välillä verenpaine nousta, kun esine X piileskelee teillä tietymättömillä.
Real life drama: Kaukosäädin.
V: Hei, missä kaukosäädin?
Ieva: Tässä on videon ja dvd:n.
V: Niin mutta missä telkkarin?
Ieva: (siirtelee laimeasti paria lootaa) En tiedä.
V: (etsii vimmatusti) En mä sitä mihinkään laatikkoon laittanut... (nostelee laatikoita, säntäilee ympäri huonetta)
Ieva: (laittaa samalla tekstiviestiä) Sori vaan, en voi auttaa.
(Kaukosäädin löytyy hetken kuluttua videoiden ja dvd-soittimen luota. Ilmeisesti liian järkeenkäyvästä paikasta.)
keskiviikko 2. toukokuuta 2007
Raato...
... joskin kohtalaisen onnellinen sellainen olen tällä haavaa. V:n kimpsut ja kampsut mötköttävät vihdoin pitkin koto-osoitteeni tannerta. Siirtoprosessi Mansesta Kouvolaan (Onko tällä kaupungilla mitään lempinimeä?? Hyviä ehdotuksia??) kävi vähemmän tuskaisasti kuin arvasinkaan. Onneksi apunamme olivat Menninkäinen, Maaru sekä Suuri Tetriksenpelaaja Miska, joka velhoili tavarat odotettua lyhykäisempään pakettiautoon ja M&M:n Subaruun. Tänxjuu a million! V kokoaa paraikaa kirjahyllyä viereisessä huoneessa. Täst se lähtee.
Muuttopäivän huipennukseksi olin järjestänyt itselleni iltapuhteeksi Ensimmäisen Ajotunnin. Kyllä vain, minustakin on tulossa autoa ajava kansalainen. Vapise, ilmastonmuutos! (ja samaan aikaan kulkeva liikenne) Olin jotenkin yllättynyt siitä miten hauskaa ajaminen oli. Ainakin tässä vaiheessa kun pysyttiin harjoituskentällä. Sammutinkin kotteron vain vaivaiset kaksi kertaa.
Ja haa! Sain mahtavan lisävinkin sarjaan Kouvolan kyltit:
4) Koirien ulostaminen kielletty (Kyltti Kaunisnurmessa)
Muuttopäivän huipennukseksi olin järjestänyt itselleni iltapuhteeksi Ensimmäisen Ajotunnin. Kyllä vain, minustakin on tulossa autoa ajava kansalainen. Vapise, ilmastonmuutos! (ja samaan aikaan kulkeva liikenne) Olin jotenkin yllättynyt siitä miten hauskaa ajaminen oli. Ainakin tässä vaiheessa kun pysyttiin harjoituskentällä. Sammutinkin kotteron vain vaivaiset kaksi kertaa.
Ja haa! Sain mahtavan lisävinkin sarjaan Kouvolan kyltit:
4) Koirien ulostaminen kielletty (Kyltti Kaunisnurmessa)
torstai 26. huhtikuuta 2007
Metsä
Eilen oli taasen lenkkipäivä, näitä Ievan elon kohokohtia. Lähdimme matkaan Kouvola-talon nurkalta, ja suuntasimme kohti Ravikylää. Päädyimme poukkoilemaan alueelle, joka muistuttaa suuresti Kaupin urheilupuistoa Tampereella (Ei-tamperelaisille Kaupin selitys: metsää ja polkuja). Tirpat karjuivat kilpaa kutostien kanssa, pilvet roikkuivat laiskasti melkein kuusenlatvoissa kiinni ja kevät lymyili ties missä.
Nina muisti nähneensä kyseisellä alueella pienen lammen, joten ei kun lätäkköä metsästämään! Poikkesimme pääpoluilta polkutiheikköön, joka poukkoili yhtä loogisesti kuin verisuoniverkosto, ja me siellä seassa. Ei löytynyt lampea heti, mutta ei hätää, aina voi poiketa seuraavalle polulle, ehkä se lymyääkin seuraavan mutkan takana! Erinäisistä mutkista kääntyiltyämme huomasimme olevamme jossakin - öö, metsässä? Siinä sitten törötimme kuin kaksi Punahilkkaa suunnista sekaisin. Susihukan ei sentään tarvinnut tulla meitä pelastamaan, vaan loikimme ihka omin pikku töppösin mättähien kautta pääpolulle ja lopulta sivistyksen pariin.
Lenkki venähti sitten liki kolmituntiseksi hortoiluksi, ja jäi Greyn anatomiakin katsomatta (Ne jotka tietävät piintyneet tapani ja koukuttumiseni tason ko. sarjaan - aplodeja, pyydän). Mitä nyt yksi telkkari meinaa, kun voi seikkailla metsässä ja hihittää kuin peikko!
Ihmisten pitäisi eksyillä useammin. Tekee kaikin puolin hyvää.
Nina muisti nähneensä kyseisellä alueella pienen lammen, joten ei kun lätäkköä metsästämään! Poikkesimme pääpoluilta polkutiheikköön, joka poukkoili yhtä loogisesti kuin verisuoniverkosto, ja me siellä seassa. Ei löytynyt lampea heti, mutta ei hätää, aina voi poiketa seuraavalle polulle, ehkä se lymyääkin seuraavan mutkan takana! Erinäisistä mutkista kääntyiltyämme huomasimme olevamme jossakin - öö, metsässä? Siinä sitten törötimme kuin kaksi Punahilkkaa suunnista sekaisin. Susihukan ei sentään tarvinnut tulla meitä pelastamaan, vaan loikimme ihka omin pikku töppösin mättähien kautta pääpolulle ja lopulta sivistyksen pariin.
Lenkki venähti sitten liki kolmituntiseksi hortoiluksi, ja jäi Greyn anatomiakin katsomatta (Ne jotka tietävät piintyneet tapani ja koukuttumiseni tason ko. sarjaan - aplodeja, pyydän). Mitä nyt yksi telkkari meinaa, kun voi seikkailla metsässä ja hihittää kuin peikko!
Ihmisten pitäisi eksyillä useammin. Tekee kaikin puolin hyvää.
sunnuntai 22. huhtikuuta 2007
Viikonlopputaidetta
Tärpätinhaistelua, sormiin imeytyvää syväpainoväriä, prässin vääntämistä, sävyjen hakemista... Viikonloppua voi viettää monin tavoin. Tässä tapauksessa kyseessä on uusi harrastukseni: Mitä on metalligrafiikka? (Ko. listalta olen kokeillut kuivaneulaa, viivasyövytystä, akvatintaa, pehmeäpohjaa ja monotypiaa.)
Lauantaina viisi ja sunnuntaina kolmisen tuntia kului rattoisasti grafiikan kurssin omatoimityöpajassa. Vedostin lukuvuoden aikana työstämiäni laattoja. Aika surkuhupaisia teelmiä! Yksi laatta viidestä taitaa olla sellainen, johon olen jotakuinkin tyytyväinen, kaikissa muissa on jotain ärsyttävää. Vedoksista puhumattakaan. Kokeilin (itselleni) uutta tekniikkaa, monotypiaa, jossa väriä suditaan suoraan laatalle (tässä tapauksessa offset-levylle), ja vedetään sitten prässin läpi. Roskiin meni jotta viuhahti.
Vielä suihkunkin jälkeen näytän siltä kuin olisin möyrinyt pari viikkoa kukkapenkissä ja jättänyt kädet pesemättä.
En viitsinyt ottaa pajaan kovin kummoisia eväitä, joten elin viikonlopun pääasiassa karkin, sipsien, rieskan ja omenapiirakan voimin. Viimeksimainittua saa läheisestä museokorttelin kahvilasta. Aivan fantastinen paikka! Paljaat hirsiseinät, joiden katteena siellä täällä on vanhoja Kouvolan Sanomia - siis tyyliin vuodelta 1919. "Ostetaan rajaton määrä maitoa" on yksi suosikki-ilmoituksistani.
Taideviikonlopun kruunasi kaksi piiiiiitkää lenkkiä mukavan paikallisoppaan kanssa. Kouvolastakin löytyi vettä! Ehkä tämä kaupunki on sittenkin asuttava.
Lauantaina viisi ja sunnuntaina kolmisen tuntia kului rattoisasti grafiikan kurssin omatoimityöpajassa. Vedostin lukuvuoden aikana työstämiäni laattoja. Aika surkuhupaisia teelmiä! Yksi laatta viidestä taitaa olla sellainen, johon olen jotakuinkin tyytyväinen, kaikissa muissa on jotain ärsyttävää. Vedoksista puhumattakaan. Kokeilin (itselleni) uutta tekniikkaa, monotypiaa, jossa väriä suditaan suoraan laatalle (tässä tapauksessa offset-levylle), ja vedetään sitten prässin läpi. Roskiin meni jotta viuhahti.
Vielä suihkunkin jälkeen näytän siltä kuin olisin möyrinyt pari viikkoa kukkapenkissä ja jättänyt kädet pesemättä.
En viitsinyt ottaa pajaan kovin kummoisia eväitä, joten elin viikonlopun pääasiassa karkin, sipsien, rieskan ja omenapiirakan voimin. Viimeksimainittua saa läheisestä museokorttelin kahvilasta. Aivan fantastinen paikka! Paljaat hirsiseinät, joiden katteena siellä täällä on vanhoja Kouvolan Sanomia - siis tyyliin vuodelta 1919. "Ostetaan rajaton määrä maitoa" on yksi suosikki-ilmoituksistani.
Taideviikonlopun kruunasi kaksi piiiiiitkää lenkkiä mukavan paikallisoppaan kanssa. Kouvolastakin löytyi vettä! Ehkä tämä kaupunki on sittenkin asuttava.
tiistai 17. huhtikuuta 2007
On the road
Viime aikoina on tullut köröteltyä junassa päivänä jos toisenakin. Tänään yritin velvollisuudentuntoisesti vähän tehdä töitäkin, mutta suurin osa ajasta kului joko autuaassa (ja niskojajumittavassa) horroksessa tai visuaalisten ärsykkeiden & assosiaatioiden parissa: kas, pelto - mukavan näköinen maalaistalo, tuollaisen kun saisi - metsän suojassa lumimöykky - eikö noissa radanvarressa olevissa kerrostaloissa ole meluisaa? - ja niin edelleen...
Kuuntelin levyjäkin. Jostakin syystä en tule muuten kuunnelleeksi musiikkia juurikaan kotona, vaan lähinnä matkustaessani. Kotona pidän hiljaisuudesta, liikaäänet syövät muka aikaa ja tilaa. Mutta junassa Emma Salokosken Kaksi mannerta on täydellisesti kevät. Viikonloppuna lähestyin varovaisesti Toolin Lateralusta, enkä katunut.
Ja huomenna taas junaan.
Kuuntelin levyjäkin. Jostakin syystä en tule muuten kuunnelleeksi musiikkia juurikaan kotona, vaan lähinnä matkustaessani. Kotona pidän hiljaisuudesta, liikaäänet syövät muka aikaa ja tilaa. Mutta junassa Emma Salokosken Kaksi mannerta on täydellisesti kevät. Viikonloppuna lähestyin varovaisesti Toolin Lateralusta, enkä katunut.
Ja huomenna taas junaan.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2007
Unohdetut runoilijat
Joka tapauksessa Schreck oli yksi näistä uusista tuttavuuksista, jonka kirjoja löysin vielä kirjastostakin:
sinä et astu kahdesti
samalle kadulle,
tähdet näkyvät toisin oveltasi,
myös kevät on toinen kevät puistossa
toisena vuonna,
ja kuitenkin
sinä värähdät kylmästä:
et sinä kulje unohtamatta
lakaistujen jälkiemme ylitse
näitä pitkiä katuja täältä
toisiin puistoihin.
(Jyri Schreck: Kaupunki ja villivaahtera, 1975)
keskiviikko 4. huhtikuuta 2007
Sininen linna
Listalle lisääntyi L.M.Montgomeryn Sininen linna. Kirja ilmestyi eteeni siirtäessämme kirjastoyksikkö K:n aineistoa kirjastoyksikköön V. Yleisissä kirjastoissa moiseen opukseen ei enää helposti törmää, vaan se on ilmeisesti siirretty ei-klassikkona varastojen syvyyksiin, ellei sitten paperinkeräykseen. Tavallaan ymmärrän, tavallaan en.
Kirja on kieltämättä vielä kirjoittajan klassikkoteoksiakin pateettisempi, ja henkilöhahmot (varsinkin ne ei-niin-mukavat) ovat kovin yksiulotteisia. Anna- tai Runotyttö-sarjoista poiketen päähenkilö on (heti aluksi) vanhempi, kolmekymppinen, eikä näin houkuta nuorempia lukijoita samaistumaan. Vanhempia taas saattaa vieroksuttaa tyttökirjailijan leimaa kantavan Montgomeryn nimi.
Toisaalta kirjan teemoissa on tarttumapintaa nykyhetkeenkin. Naisen kapina häntä hallitsemaan pyrkiviä ihmisiä ja normeja vastaan, nuoren naisen ahdistus omasta yksinäisyydestään - eipä ole aika niistä vieläkään ohi ajanut. Valancy Stirling on Bridget Jonesin sielunsisko 1800-luvulta. Tosin varsin siveä sellainen.
Joka tapauksessa kirja on ajanut lukulistallani ykköseksi. Pikku välipala, muttei suinkaan vähäpätöinen.
Kirja on kieltämättä vielä kirjoittajan klassikkoteoksiakin pateettisempi, ja henkilöhahmot (varsinkin ne ei-niin-mukavat) ovat kovin yksiulotteisia. Anna- tai Runotyttö-sarjoista poiketen päähenkilö on (heti aluksi) vanhempi, kolmekymppinen, eikä näin houkuta nuorempia lukijoita samaistumaan. Vanhempia taas saattaa vieroksuttaa tyttökirjailijan leimaa kantavan Montgomeryn nimi.
Toisaalta kirjan teemoissa on tarttumapintaa nykyhetkeenkin. Naisen kapina häntä hallitsemaan pyrkiviä ihmisiä ja normeja vastaan, nuoren naisen ahdistus omasta yksinäisyydestään - eipä ole aika niistä vieläkään ohi ajanut. Valancy Stirling on Bridget Jonesin sielunsisko 1800-luvulta. Tosin varsin siveä sellainen.
Joka tapauksessa kirja on ajanut lukulistallani ykköseksi. Pikku välipala, muttei suinkaan vähäpätöinen.
maanantai 2. huhtikuuta 2007
Timber!, Runous ja Latvia
Sarjamme "Kouvolan kyltit" jatkuu. Rappukäytävän seinään oli läiskäisty vinoon aanelonen, joka ilmoitti: Naapuritalo kaataa puun! Harmillista kyllä kuusi oli jo kyljellään kun saavuin töistä kotiin. Jäi taas jotain näkemättä.
Niille, jotka eivät vielä ole päässeet tutustumaan aiempiin kylttibongauksiini, tiedoksi myös kaksi edellistä:
1) Tähän ei saa varastoida lunta! (Puukyltti kellarin nurkassa)
2) Eipäs kakita siihen työmaalle! (Kyltti rakennustyömaalla Kaunisnurmessa)
3) Ja nyt siis uusi: Naapuritalo kaataa puun! (A4 rappukäytävän seinällä)
Lueskelin tässä taannoin netistä ääneen T. S. Eliotin runoelmaa The Waste Land. "April is the cruellest month", niinpä niin. Joskin suosikkisitaattini on vähän etäämpänä samassa runossa: "I will show you fear in a handful of dust". Haa! Galadriel voisi heittää jotain tällaista Frodolle. Ainakin minulle tulee heti mieleen haltiat, viitat ja taikametsät.
Vieraskielisten tekstien ääneenlukeminen on muuten mukavaa. Viime aikoina moista ei ole tullut harrastettua, mutta joskus menneisinä aikoina opettelin ääntämään latviaa lukea läpättämällä ääneen kirjaa nimeltä Mazais princis (=Pikku prinssi).
Kieli oli koko ajan umpisolmussa. Kokeilkaa vaikka: "Luuk, mans nosleepums, tas ir loti vienkaarss: iisti mees redzam tikai ar sirdi. Buutiskais nav aciim saredzams." Tämä on se ketun salaisuus. En tosin olisi tajunnut sitä vertaamatta latviankielistä ja suomenkielistä painosta, vaikka lauseessa onkin muutama tuttu sana. Onneksi kuvien perusteella pystyy suunnistamaan aika hyvin.
Latvian taitoni ei tosin tainnut huimasti parantua intensiivisistä lukusessioista huolimatta. Edelleen ainoita muistamiani lauseita ovat: "Pilseetas nomalee nav puku kiosku", eli "Esikaupunkialueella ei ole kukkakioskeja" sekä "Jo es esmu taa veerta", eli "Koska olen sen arvoinen."
(P.S. Koneessani ei ole riittävästi merkkejä latvian kielen kaikkia aksentteja sun muita varten, joten oikeinkirjoitus on, hm, mitä on)
Niille, jotka eivät vielä ole päässeet tutustumaan aiempiin kylttibongauksiini, tiedoksi myös kaksi edellistä:
1) Tähän ei saa varastoida lunta! (Puukyltti kellarin nurkassa)
2) Eipäs kakita siihen työmaalle! (Kyltti rakennustyömaalla Kaunisnurmessa)
3) Ja nyt siis uusi: Naapuritalo kaataa puun! (A4 rappukäytävän seinällä)
Lueskelin tässä taannoin netistä ääneen T. S. Eliotin runoelmaa The Waste Land. "April is the cruellest month", niinpä niin. Joskin suosikkisitaattini on vähän etäämpänä samassa runossa: "I will show you fear in a handful of dust". Haa! Galadriel voisi heittää jotain tällaista Frodolle. Ainakin minulle tulee heti mieleen haltiat, viitat ja taikametsät.
Vieraskielisten tekstien ääneenlukeminen on muuten mukavaa. Viime aikoina moista ei ole tullut harrastettua, mutta joskus menneisinä aikoina opettelin ääntämään latviaa lukea läpättämällä ääneen kirjaa nimeltä Mazais princis (=Pikku prinssi).
Kieli oli koko ajan umpisolmussa. Kokeilkaa vaikka: "Luuk, mans nosleepums, tas ir loti vienkaarss: iisti mees redzam tikai ar sirdi. Buutiskais nav aciim saredzams." Tämä on se ketun salaisuus. En tosin olisi tajunnut sitä vertaamatta latviankielistä ja suomenkielistä painosta, vaikka lauseessa onkin muutama tuttu sana. Onneksi kuvien perusteella pystyy suunnistamaan aika hyvin.
Latvian taitoni ei tosin tainnut huimasti parantua intensiivisistä lukusessioista huolimatta. Edelleen ainoita muistamiani lauseita ovat: "Pilseetas nomalee nav puku kiosku", eli "Esikaupunkialueella ei ole kukkakioskeja" sekä "Jo es esmu taa veerta", eli "Koska olen sen arvoinen."
(P.S. Koneessani ei ole riittävästi merkkejä latvian kielen kaikkia aksentteja sun muita varten, joten oikeinkirjoitus on, hm, mitä on)
sunnuntai 1. huhtikuuta 2007
Kittee
Matkasimme junalla Kitteelle, ja tulimme vahingossa uudelleenristineeksi kaksi paikkakuntaa. Vimpele ja Setälahti saavat kiittää uusista nimistään Q:n ja Ievan tukkoisia korvia.
Kittee oli viipyilevä ja lempeä maaliskuun auringossa. Ohjelma oli loistava - pelkkää syömistä! Ja vähän ulkoilua, jotta ruoka maittaisi paremmin. Kiteen Karhun kanssa emme tehneet lähempää tuttavuutta, mutta kirkon luona otettiin kunnon turistikuvia ja törmäiltiin Marimekon überahtaassa tehtaanmyymälässä. Sunnuntaina kavuttiin lintutorniin Natura-alueella.
Kyökkitiimi toimi saumattomasti. Menu sisälsi mm. uunilohta (ja paljon tilliä), kermaviilikastiketta (ja paljon tilliä) sekä pannukakkua jäätelöllä (ilman tilliä). Suurkiitokset isäntäväelle & matkaseuralle!
Kittee oli viipyilevä ja lempeä maaliskuun auringossa. Ohjelma oli loistava - pelkkää syömistä! Ja vähän ulkoilua, jotta ruoka maittaisi paremmin. Kiteen Karhun kanssa emme tehneet lähempää tuttavuutta, mutta kirkon luona otettiin kunnon turistikuvia ja törmäiltiin Marimekon überahtaassa tehtaanmyymälässä. Sunnuntaina kavuttiin lintutorniin Natura-alueella.
Kyökkitiimi toimi saumattomasti. Menu sisälsi mm. uunilohta (ja paljon tilliä), kermaviilikastiketta (ja paljon tilliä) sekä pannukakkua jäätelöllä (ilman tilliä). Suurkiitokset isäntäväelle & matkaseuralle!
keskiviikko 28. maaliskuuta 2007
Äänenavausta
Minäkin täällä. Jotenkin friikki olo, mietin jokaista sanaa viisi minuuttia. Mitä uskaltaa kirjoittaa nettiin ja miten? Ihan kuin sillä nyt olisi mitään väliä! Mutta oma kirjoitusääneni on kyllä tyystin hukassa. Gradun jälkeen olen sepustellut lähinnä sähköpostia. "Mitä kuuluu. Mulle ei ihmeempiä. Töitä ja silleen." Niin. Tietysti olen kirjoittanut työhön liittyviä juttuja, muistioita esimerkiksi. "Käytiin keskustelua aiheesta x, ja päätettiin, ettei päätetä mitään, vaan päätetään milloin asiasta päätetään, ehkä."
Jos kirjoittamispuoli on jumissa, niin sitä samaa on voinut sanoa kyllä tuosta lukemisosastostakin. Eli jos (ja kun) Kirjat|Nyt -lista ei muutu mihinkään seuraavaan puoleen vuoteen, olen edelleen lukulaman pauloissa.
Tuosta Orhan Pamukin Lumesta ei kyllä ehkä tule mitään. Olen yrittänyt käynnistää sen lukemista vaikka miten kauan, mutta ei toimi, ei. Riikka Pelon Taivaankantajassakaan en ole päässyt toista sivua pidemmälle. Olen tuominnut sen ruikutusproosaksi (=voi kuinka elämä onkaan niin vaikeaa ja epäoikeudenmukaista, yhyy), mikä vaikeuttaa etenemistä... Ehkä yritän silti lukea eteenpäin? Atwoodin Oryx ja Crake vaikuttaa lupaavalta. En kyllä ole vielä törmännyt yhteenkään Atwoodin kirjaan mistä EN pitäisi. Ja Helene on uusin aloitukseni, siitä en vielä osaa sanoa mitään.
Kuuntelen Rubikin levyä Bad conscience patrol. Artturi Tairan ääni on jumalainen. Mahtavaa että sitä voi kuunnella nykyään peräti levyltä! Kyseistä ääntä löytyy nimittäin myös vaatehuoneestani räkäiseltä kopionkopiodemokasetilta vuodelta -97 (?) Bändin nimi oli Moby Dick Meltdown. Oi niitä lukioaikoja...
Noin. Nyt on saatu pää auki, niin väkivaltaiselta kuin se kuulostaakin. Katsotaan mitä tästä seuraa!
Jos kirjoittamispuoli on jumissa, niin sitä samaa on voinut sanoa kyllä tuosta lukemisosastostakin. Eli jos (ja kun) Kirjat|Nyt -lista ei muutu mihinkään seuraavaan puoleen vuoteen, olen edelleen lukulaman pauloissa.
Tuosta Orhan Pamukin Lumesta ei kyllä ehkä tule mitään. Olen yrittänyt käynnistää sen lukemista vaikka miten kauan, mutta ei toimi, ei. Riikka Pelon Taivaankantajassakaan en ole päässyt toista sivua pidemmälle. Olen tuominnut sen ruikutusproosaksi (=voi kuinka elämä onkaan niin vaikeaa ja epäoikeudenmukaista, yhyy), mikä vaikeuttaa etenemistä... Ehkä yritän silti lukea eteenpäin? Atwoodin Oryx ja Crake vaikuttaa lupaavalta. En kyllä ole vielä törmännyt yhteenkään Atwoodin kirjaan mistä EN pitäisi. Ja Helene on uusin aloitukseni, siitä en vielä osaa sanoa mitään.
Kuuntelen Rubikin levyä Bad conscience patrol. Artturi Tairan ääni on jumalainen. Mahtavaa että sitä voi kuunnella nykyään peräti levyltä! Kyseistä ääntä löytyy nimittäin myös vaatehuoneestani räkäiseltä kopionkopiodemokasetilta vuodelta -97 (?) Bändin nimi oli Moby Dick Meltdown. Oi niitä lukioaikoja...
Noin. Nyt on saatu pää auki, niin väkivaltaiselta kuin se kuulostaakin. Katsotaan mitä tästä seuraa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)