Paradokseja

1) Blogi: yksityinen ajatuslaboratorio/ julkinen hymisteliö

Keskusteltiin V:n kanssa blogin luonteesta tänään. V:n mielestä blogi voisi olla kaikkien jäsentymättömien ajatusten kaatopaikka, koelaboratorio, ajattelun alusta (tulkinta=blogi on yksityinen muistilokero). Ihana ajatus, mutta:

En kumminkaan osaa suhtautua tähän söpertelyyn aivan niin vapaasti. Tätähän voi joku vaikka lukea (tulkinta=blogi on julkinen tila) - vaikka tuskin tätä kukaan minua ei-tunteva tavaa, tai ainakin hyvin harva. En kai minä voi tänne kaataa ihan mitä tahansa töhnää harmaat aivosoluni milloinkin sattuvat syytämään.

Sitä paitsi takaraivossani asuu oikeinkirjoitusnatsi ja kirjoitusstylistidiktaattori, jotka käynnistyvät sillä siunaaman sekunnilla kun kirjaudun tänne sisään. Niin, taitaa siellä lymytä myös sensuuri-Santra, joka estää minua kirjoittamasta milloin mitäkin - minkä vuoksi tästä blogista on muodostunut näiden muutamien kuukausien aikana poliittisesti korrekti mitäkuuluu-hymisteliö (= hymistelytila).

Viime aikoina olisin halunnut kirjoittaa esimerkiksi kyvyttömyydestä kohdata läheisen surua/ menetystä, tai hapertuvista tai jo hapertuneista ihmissuhteista, jotka haluaisi jotenkin pelastaa, mutta ei vain osaa. Vaan en ole kirjoittanut. Eittämättä ne sopisivat yksityiseen ajatuslaboratorioon, mutta eivät niinkään hyvin hymisteliöön, joka siis on tämän blogin vallitseva tila.

2) Kuluttaminen: syyllisyyttä/ mielihyvää

Ostin lauantaina uusia jumppavaatteita sekä kolme tyynyliinaa sohvatyynyille (koska en pystynyt päättämään mikä väreistä oli kivoin, ostin kaikkia vaihtoehtoja). Olin uusista tavaroistani iloinen ehkä noin 2 minuuttia, sitten ne sulautuivat osaksi vaatekaappia ja olohuonetta, ja melkein unohdin ne.

Jossakin vaiheessa havahduin pyöritteleväni mielessäni kuluttamista ilmiönä. Kuluttaminenhan on aivan sairasta. Ainakin me länsimaalaiset kulutamme ihan liikaa kaikkea: energiaa ja vettä ja luonnonvaroja, ja lopulta aiheutamme ilmastonmuutoksen, katastrofin ja kaboom, maailmanlopun. Eli kuluttamisesta kuuluu tuntea syyllisyyttä. Hyi minua, miksi ostin kolme tyynyliinaa! Lisää jätettä kasvaviin ryönävuoriin! (Sinnehän ne kumminkin ennen pitkää päätyvät.)

Samaan aikaan, kun korvissani kajatti ikivihreä ekoisti, kuului toisaalta pääkopastani tomera: Eipäs! Kuluttamisesta kuuluu tuntea mielihyvää. Minähän teen töitä niska limassa, että voin hommata auton tai asunnon tai niitä kivoja tyynyliinoja, ja tuntea kuluttajuuden tarjoamaa hyvänolon tunnetta. Uudet sohvatyynyt näyttävät mukavilta, ja uudet jumppahousut myös. Ja se ruton kallis kasvohoitosarja, jonka ostin apteekista... Tässä kohtaa voisi alkaa säälitellä, että olen mainosten uhri ja elämäni on kaikesta yltäkylläisyydestä huolimatta tyhjää ja sisällötöntä, mutta ehei, en lähde tähän mukaan. Kuluttaminen VOI olla joskus oikeasti nautinnollista. Vaikka se johtaisikin ennen pitkää maailmanloppuun.

Off the record: Eräs takapihan pihlaja on ottanut varaslähdön syksyyn. Röyhistelee parilla punastelevalla oksallaan. Vainuni sanoo, että tämä muoti on leviämään päin lähiaikoina. Juhlistin syksyä katsomalla eilen Laulavat sadepisarat. Voi olla, ettei Singing in the rain kajahda aivan yhtä hilpeästi, kun tulee aika ajaa kaatosateessa pyörällä töihin.