"Ihminen saattaa kokonaan unohtaa alkuperäisen tapahtumasarjan ja muistaa ainoastaan oman tulkintansa siitä." Tällaiseen lopputulokseen päätyi Elisabet Loftus tutkimuksissaan vuonna 1979. Sinänsä järkeenkäyvää - tämän huomaa käytännössä kun alkaa muistella lapsuuden tai kouluaikojen tapahtumia asianosaisten kanssa. Noinko se menikin? Eihän se noin mennyt!
Toisaalta Loftuksen väite on aika pelottava. Jos muistomme ovat vain hataria rekonstruointeja jo alun perin hatarista tilanteiden tulkinnoista, voiko mistään koskaan tietää mitä tapahtui todella? Kiusasiko Pertti Railia ala-asteella, vai tulkitsiko Raili vain Pertin kiinnostuksen osoitukset kiusaamisena?
Kiinnostavinta tässä on se, että kun vertailee omia muistojaan sisarusten ja koulukavereiden kanssa - ja ymmärtää kaikkien muistikuvien subjektiivisuuden - saa lisää muistoja. Tai ainakin lisää sävyjä omiin muistoihinsa.
Ihmisen pää on omituinen värkki.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Joskus sitä muuten myöskin vanhoja tapahtumia ihan yksinkin muistellessaan tajuaa mitä oikeasti tapahtui. Tämä johtuu yleensä siitä, että pidemmällä elämänkokemuksella pystyy tulkitsemaan menneitä tapahtumia paremmin.
"Minulle jää kertomus, joka muistuttaa elämääni" (Lopulta olemme kuitenkin yksin / Terhi Kokkonen)
Lähetä kommentti