Yhteisvastuu

Sunnuntain lumimyrskyssä vastaamme hölkötteli vanhahko mies ohuissa verkkareissa ja kommentoi, että tuulee läpi. V kysymään, että onko teillä kaikki kunnossa, mihin miekkonen totesi, että on, ja taaksepäin nyökäten hän kertoi tulevansa "tuolta talosta".

Me jatkoimme siis matkaa. Kilikilikellot alkoivat soida vasta terveyskeskuksen kohdalla - papan jäljet tulivat nimittäin sieltä päin, takaovelta.

Säntäsimme tyhjään terveyskeskukseen, ja hukkasimme minuutteja etsiessämme ihmisiä. Lopulta joku osasi neuvoa meidät oikeaan paikkaan, jossa toimitimme hoitajalle asiamme. A vot, huoneesta numero 13 (kuinka enteellistä) olikin karkailevaksi tiedetty miekkonen poissa. Osaston lukollinen ovi oli epäkunnossa, ja sen eteen esteeksi siirretty keinutuoli lykitty syrjään.

Tapahtui seuraavaa: Paikalle ilmestyi noin viisi hoitajaa, jotka alkavat hitaanlaisesti miettiä, että mitäs tässä nyt pitäis tehdä. "Minä en ainakaan tuonne ulos sen perään lähde," oli yksi mieltä. "Pitääkös tässä nyt soittaa päivystävälle lääkärille?" "Mitenkäs tässä nyt toimitaan?" "Pitäiskö soittaa poliisille?" "Olikos se nyt, että sen päivystävän lääkärin piti tehdä poliisille virka-apupyyntö?"

Lopulta yksi hoitajista haki kumminkin ulkovaatteet, ja lähti miehen perään. Ja soitotkin soitettiin lain kirjaimen mukaan.

Jäin miettimään seuraavaa:

1) Onko meillä liian suuri kynnys puuttua toisten asioihin, kun annamme ohutasuisen vanhuksen juosta lumimyrskyyn pysäyttämättä häntä?
2) Mikä on pielessä, jos ensimmäinen asia mitä mietitään hätätilan tullen on se, miten säännöissä käsketään toimia - ei se, mikä olisi ehkä järkevin tapa toimia?

Toivottavasti mies löydettiin. Me jatkoimme matkaa elokuviin, katsomaan Katastrofin aineksia. Yhteisvastuustahan siinäkin on kyse, ilmastonmuutoksen kontekstissa. Ongelma 1: "Tämä ei ole minun ongelmani." Niinpä.