Rituaali ja nostalgia

Se iskee minuun aina kesän tullen. Siihen liittyy jonkinlaista hartautta ja sanatonta tunnistamisen iloa. Kuin kääriytyisi tuttuun ja turvalliseen lapsuustäkkiin. Mitä siitä että reunat ovat vähän rispaantuneet, värit haalistuneet ja haju pukluntunkkainen!

Oikeastaan tällä jutulla ei ole (juuri) mitään tekemistä nostalgiatekstiilien kanssa. Eikä tämä liity metsän pimeydessä suoritettaviin hämäräperäisiin menoihinkaan, mihin nokkela tulkitsija saattaisi yhdistää tämän postauksen otsikon. Nostalgiaa tässä kyllä on aimo annos. Ja miksei myös hyppysellinen hämärää, pientä häpeäntunnetta tavasta, josta en ole päässyt eroon. (Enkä muuten aiokaan päästä)

Puhun nimittäin rituaalilukemisesta, tai lukemisrituaaleista, kummin päin vain haluatte.

Kesällä minun on PAKKO lukea Tuija Lehtistä, Rauha S. Virtasta ja Lucy M. Montgomerya. Ei tule kuuloonkaan että voisin viettää kesää avaamatta Pirunsaaren veljeksiä, Seljan tyttöjä tai Annan nuoruusvuosia. No way. Ahmin rituaaliopuksiani sellaista tahtia, ettei niitä ole mieltä laittaa mihinkään listaan - se muuttuisi päivittäin tai jopa tunneittain.

(Tarkemmin ajatellen myös joulu on rituaalilukemisen kulta-aikaa. Joku tai kaikki edellä mainituista tekijöistä kuuluvat joululomaan siinä kuin kinkun kärppiminen juuri kun se on otettu uunista, tai kuusen koristelu ennen joulurauhan julistusta.)

Kieltämättä kuulostaa päättömältä lukea samoja kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen. Rituaalikirjoihin tuhlatuissa tunneissahan lukisi maailmankirjallisuuden klassikon poikineen ja avartaisi omaa kirjallista maailmaansa aimo harppauksen! Mutta avartuminen ja uudet kokemukset eivät olekaan rituaalilukemisen ydin. Rituaalin idea on toistuvuus. Hyvin vapaasti tulkiten rituaalissa pyritään henkisellä tasolla rekonstruoimaan jokin kauan sitten/kulta-aikana(=tässä yhteydessä lapsuudessa tai nuoruudessa) tapahtunut tärkeä kokemus.

Ja kyökkipsykologisointi: Loma-aikoina etsin ilmeisesti yhteyttä menneisyydessä olevaan itseeni määritelläkseni sitä miten olen noista ajoista muuttunut, ja tässä prosessissa portaalina toimivat nämä kyseiset rituaalikirjat ja niiden herättämät tulkinnat ja tunteet. Peilaan omia reaktioitani muistikuviin varhaisemmista lukukokemuksista, ja tätä kautta huomaan itsessäni sekä muuttumattomuuden että muutokset.

Häpeä sitten? Kyllä minua hieman kenkuttaa, etteivät rituaalikirjani ole vähän hienompia. Olisihan se aika messevää huokaista, että en siis selviä kesästä lukematta Camus'n Sivullista tai Dostojevskiä tai Volter Kilven Alastalon salissa. (Kahta ensimmäistä olen lukenut, viimeisimmän avannut.) Mutta minä olen minä olen minä. Rituaalikirjojen joukko on suppea, ja joukkoon on selvästi vaikea päästä. Maeve Binchy sinne pyrkyröi, mutta olen kutakuinkin vakuuttunut, että selviän tämän kesän ilman hänen tuotantoaan. Eli moikka vaan Maeve. Korkeakirjallisuus loistaa rituaalikirjastossani poissaolollaan. Ehkä eläkeiässä saavutan sellaisen henkisen tason, että joku klassikkokin pääsee luikahtamaan listalleni. (Tosin L.M.Montgomeryhän ON klassikko...)

Pieni paluuhyppäys tekstiilinostalgiaan, vaikka tuossa alussa uhosinkin, ettei aihetta käsitellä tässä. Lapsena minulla oli unityyny nimeltään Pelkonen (asuu edelleen kotona kaapissa). Sen kangas on valkoista nurin käännettyä froteeta, ja sen mahan poikki kulkee sininen, vihreä ja vaaleanpunainen raita. Jaa mistä nimi Pelkonen? Logisch - se vei pelon pois. Olin lapsena (ja vieläkin) melkoinen jänishousu, ja unityyny oli iltaisin tuki ja turva kaapeissa lymyäviä mörköjä ja sängyn alla vaanivia kettuja vastaan. Kotona käydessäni saatan ottaa tyynyn esiin ja hypistellä sitä, enkä anna äidin heittää sitä missään tapauksessa pois. Juu-u, hyvin menee.

Tyhjän työpaikan lumo

Olin tänään ylitöissä viiteen asti. Monelle tämä ei ehkä ole mitään ihmeellistä, mutta meillä päin talo tyhjenee perjantaisin viimeistään kolmelta - osa porukasta katoaa kuvasta jo torstaina. Bongasin koko päivän aikana yhteensä ehkä viisi ihmistä, viimeisten tuntien aikana olin aivan yksin. Täydellistä! Join teetä villahuivi kaulassa, ja tunsin olevani elävä kirjastoklisee (silmälasit, nuttura & villatakki). Seesteistä. Ja työn kannalta aikaansaavaa.

Niille jotka ihmettelivät robustia vaatevarustustani näin kesäaikaan kerrottakoon, että yksikössämme on vähän turhan tehokas ilmastointi. Yläkerrassa toimii nimeltä mainitsematon numeropalvelu - ja ilmeisesti ilmastointi on säädetty koko talossa heitä ajatellen. Parempi yksi jäätynyt tietoduunari kuin sata paistunutta numeropalvelijaa.

Kirjastokliseestä tuli mieleen telkussa pyörivä suklaamainos. Kirjastovirkailija ryntää sihisten kännykkää pimputtavan teinipimun kimppuun, sieppaa tältä palan suklaata ja alkaa mekkaloida, että kaikkien pitää häipyä, täällä ei ole mitään luettavaa. Kliseen käyttötapa kyseisessä mainoksessa ontuu minusta pahanlaisesti. Itse keksisin oitis monta parempaa ja hauskempaa tapaa, jolla kirjastovirkailija voi seota suklaan ansiosta...

Löydä sisäinen putkiaivosi/ blondisi/ tms...

... mene autokouluun! Ainakin minulla toimii hyvin. Kun Ieva ratin taakse istahtaa, niin yksikaistaisuus aivoon kilahtaa. Siis miten muka voi niinku painaa kytkintä ja vaihtaa vaihdetta ja nostaa kytkin ja painaa kaasua jotenki oikeessa järjestyksessä? Ja varsinki niinku jossain liikennevaloista lähdettäessä? Ja hei, kuka dille keksi vaihdelaatikon, siinä ei siis oo mitään järkee!? Ja kuka über-dille keksi, että pakki on joissaki autoissa niinku eri paikassa ku toisissa autoissa, eiks oo mitään rajaa ihmisten kiusaamisella?

Wanted: Ritari Ässä -henkinen auto, joka osaa neuvoa, mitä milloinkin pitää tehdä sillai niinku kannustavasti. Vaihteiden vaihdot, missä ne vaihteet on, oikeat tilannenopeudet, riittääkö välimatka ohitukseen, mihin suuntaan rattia veivataan taskuun peruutuksessa jne. - ja ihanalla lempeällä äänellä. Sitten se vois vielä kehua, että hyvin tehty ja niin sitä pitää. Toisaalta ois kyllä aika schrecklich, jos se menis epäkuntoon. Huutas aamuruuhkassa että ohi vaan, verta pakkiin! Ryskis-ryskis. Juu. Ehkä ei auta kuin harjoitella ja toivoa parasta.

Assosiaatiopeli!

Pelattiin joskus hyvässä seurassa assosiaatiopeliä. Joku aloitti ja sanoi sanan, vaikka "ämpäri", ja sitten seuraava sanoi ensimmäisen sanan mikä tuli ämpäristä mieleen, vaikka "porsas", ja niin edelleen. Ajattelin, että assosiointia voisi kokeilla tässäkin! Voi olla, ettei toimi tässä ympäristössä, mutta olen kyllästynyt pölisemään täällä itsekseni :)

Homma voisi edetä niin, että assosioidaan aina kommenteissa viimeisenä olevaa sanaa. Assosiaation syntyä saa selittää mikäli haluaa.

Ensimmäinen sana on:
mustekala

No comments

Edellisestä viestistä puuttuu kommentointimahdollisuus. Osaako joku selittää miksi? Kaivelin kyllä autuaasti asetuksia, mutta syy jäi pimentoon. No, mit pienistä.

Liehun Helene on kuin tervassa tarpoisi tällä hetkellä. Ei sytytä sitten millään. Ihan kaunista kieltä ja muutenkin kaikin puolin ihan juu, mutta äh, en osaa analysoida mikä siinä ärsyttää. Liian lyyristä, maalailevaa, thaiteellista? Atwoodin Oryx ja Crake sen sijaan sieppaa täysin matkaansa. Lukeminen on loputtomia hypoteeseja siitä, mitä on saattanut tapahtua, miten alkutilanteeseen on päädytty.

Ehkä näiden kahden teoksen ero on lukijan asemoinnissa - Helenessä katsellaan paljasta ja avointa kuvaa, jota kertoja kertoo, Oryx ja Crake kertoo kuvaa, josta paljastetaan vain osia kerrallaan. Ja jälkimmäinen lukijapositio on minulle tällä haavaa mieluisampi.

Kaikki autot pitäisi muuttaa kukiksi

Suunnitelma: Ajetaan pyörillä Korian sillalle ja syödään eväitä (tai ainakin Ieva syö), ja ajetaan takaisin. Tavoitteet: saada ruumiinliikuntoa sekä raitista ilmaa, ja nähdä uusia maisemia.

Toteutus: Matka Korian sillalle sujui suunnitelmien mukaan. Vaan sillan kupeessa törmäsimme esteeseen: yrmeään solttuun kera rynnäkkökiväärin. Lisää samaisia esteitä kohtasimme sillan viereisellä parkkipaikalla. Ja sillan alta - eli määränpäästä - kohosi ylväästi lisää kurkkusalaattiasuisia heppuleita, joten päätimme etsiä rauhallisemman eväspaikan. Jatkoimme siis matkaa kohti Korian keskustaa.

Vaan kas, Korialla olikin toukomarkkinat ja porukkaa kuin Vilkkilässä kissoja! Kourallinen kojuja kauppasi tuttuun tapaan sitä-sun-tätä pärekoreista muikkuihin ja huumoripaidoista makeiskasseihin. Markkinoissa on jotain ikuista, enkä puhu ainoastaan myyntiartikkeleista. V epäili erään paakelsikojun helppoheikkiä robotiksi, ja kieltämättä herran puhe tuli kuin nauhalta ämyristä...

Evästauko puistossa sujui grillillä parveilevaa teinisöä tarkkaillessa. V oli innostunut siinä määrin polkemisesta, että aloimme suunnitella reitin pidennystä. Lähdimme ajamaan liikenneympyrästä Lahteen päin. Kyllä se Kouvola sieltä jostakin ennen pitkää löytyy, muistelin minä.

Ensimmäinen tienpätkä jatkui ja jatkui, ja kyltit sen kun lupasivat vain Kausalaa tai Lahtea. Päädyimme kuin päädyimmekin tuttuun risteykseen, josta käännyimme ajamaan valtatien vartta Kouvolan suuntaan. Autot hujelsivat ohitse melkoista vauhtia, mutta onnekkaasti huomasimme valtatien viertä kulkevan pienemmän tien ja poikkesimme sille. Tie loppui kuitenkin hautausmaan viereen, ja jouduimme etsiskelemään jatkopätkää hetkisen verran metsiköstä muinaisen näköisen rautatien vierestä.

Löysimme mutkittelevan hiekkatien, joka ryntäsi kuin auringosta villiintyneenä maatilojen ohitse. Ja rupesi sitten kääntymään huolestuttavaan suuntaan. Onneksi takaamme tuli pyöräilijä, joka kertoi että olemme aivan oikealla tiellä kohti Kuusankoskea. Poljimme halki maalaismaiseman bongaillen tien varrelta voikukkia, valkovuokkoja, hevosia ja koiria.

Kuusankosken keskustan tuntumassa Kymijoen varrella pidimme toisen pienen evästauon, ja loppumatka polkaistiin välillä kilpaa kiihdytellen varttitunnissa kotiin. Kaikki retken tavoitteet saavutettiin, vaikka toteutus poikkesikin lähes kaikilta osin suunnitelmista.

Tuo otsikko? Suora lainaus V:ltä välillä Kuusankoski-Kouvola.

Ollapa kertasinko

Heräsin yöllä. Joku nerouden huipentuma kaahasi jollakin prötköllä tuhatta ja sataa pitkin Kuusankoskentietä. "Ollapa kertasinko", ajattelin. Syystä X rupesimme tänään V:n kanssa miettimään anagrammeja tälle lausahdukselle. Ja niitähän löytyy! Käykää vaikka kokeilemassa anagrammikoneessa. Muutama suosikki: 101. lepakoita karlson, 190. pakotan sokerilla, 1000. tenkkapoo rallasi.