Pisaroita meressä? Väreilyä pinnan alla? Pieniä liikeellepanevia voimia? Muuta, mitä? Mielistyin kyseisen kuvan tarjoamaan symboliikkaan siinä määrin, että panin likoon vähäiset kuvankäsittelytaitoni ja tein siitä mottokuvan blogilleni. Pessimisti minussa tosin kuiskuttelee, että näinköhän kuvatus näyttää hyvältä kaikissa selaimissa ja mahtaako se pysyä sievänä huomiseen saakka, mutta olkoon...
Olen muuten julkisesti salaa mielissäni siitä, että syksy on tulossa. Tulee tilaa hengittää kuuman ja kostean jälkeen. Uusi alku, uudet virikkeet - minulle näitä edustavat tänä syksynä astangajooga ja kasvatustiede.
perjantai 24. elokuuta 2007
perjantai 17. elokuuta 2007
Takki tyhjänä
Voisin vaikka tottua tähän: yöpymistä hotelleissa, ruokaa seisovasta pöydästä, autokuljetus paikasta toiseen - ja kaikki firman piikkiin. Maanantaista tiistaihin viisastuin Helsingissä koulutuksessa, jossa pääesiintyi Mary Bushing, aivan ihana vanhempi rouva Montanasta. Keskiviikko ja torstai kuluivat Tallinnassa työpaikan seminaarimatkalla, jossa toisin kuin Helsingin seminaarissa kukaan ei tainnut sanottavasti viisastua. Perjantaina vietettiin samaten seminaaripäivää Ristiinassa, viisastumiseen en ota enää tässä vaiheessa kantaa. Mukavaa, virkistävää, vaihtelua.
Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että on ihanaa viettää viikonloppu ilman lähtökäskyjä mihinkään suuntaan (paitsi kummitätilään pyykinpesuun, taloyhtiön kone on ollut sökönä puolitoista viikkoa... alan olla pienessä pulassa). Kyllä omissa lakanoissa ja kotiruoassa on eittämättömät etunsa!
Niin. Ostin Tallinnasta jakkupuvun. Olen etsinyt kyseistä täydennystä garderobiini hyvän aikaa, ja ollut jo hieman epätoivoinenkin. Olen käynyt nimittäin erinäisissä rättikaupoissa hikoilemassa pukukopeissa todetakseni vain olevani joko väärän muotoinen (leveät hartiat, mutta ladonoviin suhteutettuna kapea vartalo), väärän kokoinen (lyhyet jalat) tai väärän värinen (mustaa - no way) kyseisen puljun tarjontaan. Ja Tallinnassa sieppasin ensimmäisen kaupan ensimmäisestä nurkasta ensimmäisen jakkupuvun, ja voilá - aivan täydellinen. Olenko siis varreltani virolainen?? No, tuskin kannattaa ruveta itseään imartelemaan, sattuman kauppaahan ryysyjen hankinta aina tavalla tai toisella on.
En muuten ole lukenut sivuakaan Alastaloa sitten viime kirjoittamani.
Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että on ihanaa viettää viikonloppu ilman lähtökäskyjä mihinkään suuntaan (paitsi kummitätilään pyykinpesuun, taloyhtiön kone on ollut sökönä puolitoista viikkoa... alan olla pienessä pulassa). Kyllä omissa lakanoissa ja kotiruoassa on eittämättömät etunsa!
Niin. Ostin Tallinnasta jakkupuvun. Olen etsinyt kyseistä täydennystä garderobiini hyvän aikaa, ja ollut jo hieman epätoivoinenkin. Olen käynyt nimittäin erinäisissä rättikaupoissa hikoilemassa pukukopeissa todetakseni vain olevani joko väärän muotoinen (leveät hartiat, mutta ladonoviin suhteutettuna kapea vartalo), väärän kokoinen (lyhyet jalat) tai väärän värinen (mustaa - no way) kyseisen puljun tarjontaan. Ja Tallinnassa sieppasin ensimmäisen kaupan ensimmäisestä nurkasta ensimmäisen jakkupuvun, ja voilá - aivan täydellinen. Olenko siis varreltani virolainen?? No, tuskin kannattaa ruveta itseään imartelemaan, sattuman kauppaahan ryysyjen hankinta aina tavalla tai toisella on.
En muuten ole lukenut sivuakaan Alastaloa sitten viime kirjoittamani.
torstai 2. elokuuta 2007
Lukupäiväkirja: Alastalon salissa alkaa
Aion vihdoin lukea Volter Kilven Alastalon salissa. Olen aloittanut sen monta kertaa, ja yhtä monta kertaa olen jättänyt sen kesken. Vaan nyt. Sarvesta härkää! Asiat tulevat kuulemma helpommin tehdyksi, kun niistä tekee julkisia. Jospa sama pätisi tähän lukuprojektiinkin. Projektin kunniaksi alan pitää epätieteellistä lukupäiväkirjaa vaikutelmistani.
(Tähän mennessä luettu: 42 s.)
Kirja ei ole koskaan jäänyt kesken sen vuoksi, että se olisi jotenkin huono tai ikävä. Se vain vaatii paneutumista hieman keskimääräistä enemmän, ja on kerronnaltaan legendaarisen hidassoutuinen. Eli vaatii nykyhökellysmaailman kansalaiselta tiettyä virittäytymistä.
Opuksen kieli on kerrassaan vertaansa vailla - aivan mahtavan kuvailevia sanoja! Tosin silloin tällöin tekee mieli kaivaa Nykysuomen sanakirja esiin - saaristosanasto ei aina meinaa maakravulle aueta. Pukspröötti? Parkki? Kulju? Täh?
Henkilöhahmot rakentuvat herkullisesti. Tähän mennessä olen erityisesti ihastellut Alastalon isännän rehvakkaa vieraanvaraisuutta ja Pukkilan isännän kateellista luimistelua, joista varsinkin jälkimmäinen on saanut runsaasti sivutilaa.
Pukkilan isännän sisäiselle puheelle on ominaista seuraavankaltainen jollottaminen: "Pitkä-Pihlman kävelee-kävelee, keikuttelee-keikuttelee hänkin-hänkin kapteenina-kapteenina parkin kannella, parkin-parkin, Pihlmannin parkin (s.35)" No, tuo oli esimerkki pisimmästä päästä, ilmeisesti hahmo sortuu jauhamaan sanojaan sitä enemmän mitä hermostuneemmaksi tuntee itsensä.
Päähahmojen ohessa on kuvailtu maukkain sanakääntein muutamaa sivuhenkilöä. Minkähänlainen heppu on kitupäristin? (Saita?)
Tähän mennessä väki on alkanut kertyä hiljalleen Alastalon saliin, ja pikkuhiljaa alkaa aueta myös tapaamisen syy: Alastalolla on laivaprojekti suunnitteilla. Tosin minulla kesti useampi sivu ennen kuin älysin, että kyseessä on laiva eikä lato... Vai olisitteko itse ymmärtäneet, että "parkki" meinaa paattia eikä jonkinmoista paikkaa?
(Tähän mennessä luettu: 42 s.)
Kirja ei ole koskaan jäänyt kesken sen vuoksi, että se olisi jotenkin huono tai ikävä. Se vain vaatii paneutumista hieman keskimääräistä enemmän, ja on kerronnaltaan legendaarisen hidassoutuinen. Eli vaatii nykyhökellysmaailman kansalaiselta tiettyä virittäytymistä.
Opuksen kieli on kerrassaan vertaansa vailla - aivan mahtavan kuvailevia sanoja! Tosin silloin tällöin tekee mieli kaivaa Nykysuomen sanakirja esiin - saaristosanasto ei aina meinaa maakravulle aueta. Pukspröötti? Parkki? Kulju? Täh?
Henkilöhahmot rakentuvat herkullisesti. Tähän mennessä olen erityisesti ihastellut Alastalon isännän rehvakkaa vieraanvaraisuutta ja Pukkilan isännän kateellista luimistelua, joista varsinkin jälkimmäinen on saanut runsaasti sivutilaa.
Pukkilan isännän sisäiselle puheelle on ominaista seuraavankaltainen jollottaminen: "Pitkä-Pihlman kävelee-kävelee, keikuttelee-keikuttelee hänkin-hänkin kapteenina-kapteenina parkin kannella, parkin-parkin, Pihlmannin parkin (s.35)" No, tuo oli esimerkki pisimmästä päästä, ilmeisesti hahmo sortuu jauhamaan sanojaan sitä enemmän mitä hermostuneemmaksi tuntee itsensä.
Päähahmojen ohessa on kuvailtu maukkain sanakääntein muutamaa sivuhenkilöä. Minkähänlainen heppu on kitupäristin? (Saita?)
Tähän mennessä väki on alkanut kertyä hiljalleen Alastalon saliin, ja pikkuhiljaa alkaa aueta myös tapaamisen syy: Alastalolla on laivaprojekti suunnitteilla. Tosin minulla kesti useampi sivu ennen kuin älysin, että kyseessä on laiva eikä lato... Vai olisitteko itse ymmärtäneet, että "parkki" meinaa paattia eikä jonkinmoista paikkaa?
perjantai 6. heinäkuuta 2007
Mustekalasta Alain Prostiin
Assosiaatiopeli on siis kulkenut tällaisin kiemuroin:
mustekala
lonkerot
korkkiruuvikiharat
big brotherin voittaja, joku ällötys
meikki
kottarainen
lintuinfluenssa
ekokatastrofi
linkolan pena
alanmies
alain prost
Saa jatkaa :)
mustekala
lonkerot
korkkiruuvikiharat
big brotherin voittaja, joku ällötys
meikki
kottarainen
lintuinfluenssa
ekokatastrofi
linkolan pena
alanmies
alain prost
Saa jatkaa :)
torstai 5. heinäkuuta 2007
Kaahauskortti kainalossa
Pääsin inssistä läpi ensi yrittämällä, ihme kyllä. Loppuviikon olen laukannut kaupoissa ja ostanut a) digikameran, b) mp3-soittimen sekä c) uudet vaellussandaalit (entiset jyrsivät nilkkaa - ja kohta vahinko lähtee kiertämään maailmalle UFF:n laatikon kautta). Yhdessä viikossa keskivertokansalaiseksi siis?
maanantai 18. kesäkuuta 2007
Rituaali ja nostalgia
Se iskee minuun aina kesän tullen. Siihen liittyy jonkinlaista hartautta ja sanatonta tunnistamisen iloa. Kuin kääriytyisi tuttuun ja turvalliseen lapsuustäkkiin. Mitä siitä että reunat ovat vähän rispaantuneet, värit haalistuneet ja haju pukluntunkkainen!
Oikeastaan tällä jutulla ei ole (juuri) mitään tekemistä nostalgiatekstiilien kanssa. Eikä tämä liity metsän pimeydessä suoritettaviin hämäräperäisiin menoihinkaan, mihin nokkela tulkitsija saattaisi yhdistää tämän postauksen otsikon. Nostalgiaa tässä kyllä on aimo annos. Ja miksei myös hyppysellinen hämärää, pientä häpeäntunnetta tavasta, josta en ole päässyt eroon. (Enkä muuten aiokaan päästä)
Puhun nimittäin rituaalilukemisesta, tai lukemisrituaaleista, kummin päin vain haluatte.
Kesällä minun on PAKKO lukea Tuija Lehtistä, Rauha S. Virtasta ja Lucy M. Montgomerya. Ei tule kuuloonkaan että voisin viettää kesää avaamatta Pirunsaaren veljeksiä, Seljan tyttöjä tai Annan nuoruusvuosia. No way. Ahmin rituaaliopuksiani sellaista tahtia, ettei niitä ole mieltä laittaa mihinkään listaan - se muuttuisi päivittäin tai jopa tunneittain.
(Tarkemmin ajatellen myös joulu on rituaalilukemisen kulta-aikaa. Joku tai kaikki edellä mainituista tekijöistä kuuluvat joululomaan siinä kuin kinkun kärppiminen juuri kun se on otettu uunista, tai kuusen koristelu ennen joulurauhan julistusta.)
Kieltämättä kuulostaa päättömältä lukea samoja kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen. Rituaalikirjoihin tuhlatuissa tunneissahan lukisi maailmankirjallisuuden klassikon poikineen ja avartaisi omaa kirjallista maailmaansa aimo harppauksen! Mutta avartuminen ja uudet kokemukset eivät olekaan rituaalilukemisen ydin. Rituaalin idea on toistuvuus. Hyvin vapaasti tulkiten rituaalissa pyritään henkisellä tasolla rekonstruoimaan jokin kauan sitten/kulta-aikana(=tässä yhteydessä lapsuudessa tai nuoruudessa) tapahtunut tärkeä kokemus.
Ja kyökkipsykologisointi: Loma-aikoina etsin ilmeisesti yhteyttä menneisyydessä olevaan itseeni määritelläkseni sitä miten olen noista ajoista muuttunut, ja tässä prosessissa portaalina toimivat nämä kyseiset rituaalikirjat ja niiden herättämät tulkinnat ja tunteet. Peilaan omia reaktioitani muistikuviin varhaisemmista lukukokemuksista, ja tätä kautta huomaan itsessäni sekä muuttumattomuuden että muutokset.
Häpeä sitten? Kyllä minua hieman kenkuttaa, etteivät rituaalikirjani ole vähän hienompia. Olisihan se aika messevää huokaista, että en siis selviä kesästä lukematta Camus'n Sivullista tai Dostojevskiä tai Volter Kilven Alastalon salissa. (Kahta ensimmäistä olen lukenut, viimeisimmän avannut.) Mutta minä olen minä olen minä. Rituaalikirjojen joukko on suppea, ja joukkoon on selvästi vaikea päästä. Maeve Binchy sinne pyrkyröi, mutta olen kutakuinkin vakuuttunut, että selviän tämän kesän ilman hänen tuotantoaan. Eli moikka vaan Maeve. Korkeakirjallisuus loistaa rituaalikirjastossani poissaolollaan. Ehkä eläkeiässä saavutan sellaisen henkisen tason, että joku klassikkokin pääsee luikahtamaan listalleni. (Tosin L.M.Montgomeryhän ON klassikko...)
Pieni paluuhyppäys tekstiilinostalgiaan, vaikka tuossa alussa uhosinkin, ettei aihetta käsitellä tässä. Lapsena minulla oli unityyny nimeltään Pelkonen (asuu edelleen kotona kaapissa). Sen kangas on valkoista nurin käännettyä froteeta, ja sen mahan poikki kulkee sininen, vihreä ja vaaleanpunainen raita. Jaa mistä nimi Pelkonen? Logisch - se vei pelon pois. Olin lapsena (ja vieläkin) melkoinen jänishousu, ja unityyny oli iltaisin tuki ja turva kaapeissa lymyäviä mörköjä ja sängyn alla vaanivia kettuja vastaan. Kotona käydessäni saatan ottaa tyynyn esiin ja hypistellä sitä, enkä anna äidin heittää sitä missään tapauksessa pois. Juu-u, hyvin menee.
Oikeastaan tällä jutulla ei ole (juuri) mitään tekemistä nostalgiatekstiilien kanssa. Eikä tämä liity metsän pimeydessä suoritettaviin hämäräperäisiin menoihinkaan, mihin nokkela tulkitsija saattaisi yhdistää tämän postauksen otsikon. Nostalgiaa tässä kyllä on aimo annos. Ja miksei myös hyppysellinen hämärää, pientä häpeäntunnetta tavasta, josta en ole päässyt eroon. (Enkä muuten aiokaan päästä)
Puhun nimittäin rituaalilukemisesta, tai lukemisrituaaleista, kummin päin vain haluatte.
Kesällä minun on PAKKO lukea Tuija Lehtistä, Rauha S. Virtasta ja Lucy M. Montgomerya. Ei tule kuuloonkaan että voisin viettää kesää avaamatta Pirunsaaren veljeksiä, Seljan tyttöjä tai Annan nuoruusvuosia. No way. Ahmin rituaaliopuksiani sellaista tahtia, ettei niitä ole mieltä laittaa mihinkään listaan - se muuttuisi päivittäin tai jopa tunneittain.
(Tarkemmin ajatellen myös joulu on rituaalilukemisen kulta-aikaa. Joku tai kaikki edellä mainituista tekijöistä kuuluvat joululomaan siinä kuin kinkun kärppiminen juuri kun se on otettu uunista, tai kuusen koristelu ennen joulurauhan julistusta.)
Kieltämättä kuulostaa päättömältä lukea samoja kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen. Rituaalikirjoihin tuhlatuissa tunneissahan lukisi maailmankirjallisuuden klassikon poikineen ja avartaisi omaa kirjallista maailmaansa aimo harppauksen! Mutta avartuminen ja uudet kokemukset eivät olekaan rituaalilukemisen ydin. Rituaalin idea on toistuvuus. Hyvin vapaasti tulkiten rituaalissa pyritään henkisellä tasolla rekonstruoimaan jokin kauan sitten/kulta-aikana(=tässä yhteydessä lapsuudessa tai nuoruudessa) tapahtunut tärkeä kokemus.
Ja kyökkipsykologisointi: Loma-aikoina etsin ilmeisesti yhteyttä menneisyydessä olevaan itseeni määritelläkseni sitä miten olen noista ajoista muuttunut, ja tässä prosessissa portaalina toimivat nämä kyseiset rituaalikirjat ja niiden herättämät tulkinnat ja tunteet. Peilaan omia reaktioitani muistikuviin varhaisemmista lukukokemuksista, ja tätä kautta huomaan itsessäni sekä muuttumattomuuden että muutokset.
Häpeä sitten? Kyllä minua hieman kenkuttaa, etteivät rituaalikirjani ole vähän hienompia. Olisihan se aika messevää huokaista, että en siis selviä kesästä lukematta Camus'n Sivullista tai Dostojevskiä tai Volter Kilven Alastalon salissa. (Kahta ensimmäistä olen lukenut, viimeisimmän avannut.) Mutta minä olen minä olen minä. Rituaalikirjojen joukko on suppea, ja joukkoon on selvästi vaikea päästä. Maeve Binchy sinne pyrkyröi, mutta olen kutakuinkin vakuuttunut, että selviän tämän kesän ilman hänen tuotantoaan. Eli moikka vaan Maeve. Korkeakirjallisuus loistaa rituaalikirjastossani poissaolollaan. Ehkä eläkeiässä saavutan sellaisen henkisen tason, että joku klassikkokin pääsee luikahtamaan listalleni. (Tosin L.M.Montgomeryhän ON klassikko...)
Pieni paluuhyppäys tekstiilinostalgiaan, vaikka tuossa alussa uhosinkin, ettei aihetta käsitellä tässä. Lapsena minulla oli unityyny nimeltään Pelkonen (asuu edelleen kotona kaapissa). Sen kangas on valkoista nurin käännettyä froteeta, ja sen mahan poikki kulkee sininen, vihreä ja vaaleanpunainen raita. Jaa mistä nimi Pelkonen? Logisch - se vei pelon pois. Olin lapsena (ja vieläkin) melkoinen jänishousu, ja unityyny oli iltaisin tuki ja turva kaapeissa lymyäviä mörköjä ja sängyn alla vaanivia kettuja vastaan. Kotona käydessäni saatan ottaa tyynyn esiin ja hypistellä sitä, enkä anna äidin heittää sitä missään tapauksessa pois. Juu-u, hyvin menee.
perjantai 1. kesäkuuta 2007
Tyhjän työpaikan lumo
Olin tänään ylitöissä viiteen asti. Monelle tämä ei ehkä ole mitään ihmeellistä, mutta meillä päin talo tyhjenee perjantaisin viimeistään kolmelta - osa porukasta katoaa kuvasta jo torstaina. Bongasin koko päivän aikana yhteensä ehkä viisi ihmistä, viimeisten tuntien aikana olin aivan yksin. Täydellistä! Join teetä villahuivi kaulassa, ja tunsin olevani elävä kirjastoklisee (silmälasit, nuttura & villatakki). Seesteistä. Ja työn kannalta aikaansaavaa.
Niille jotka ihmettelivät robustia vaatevarustustani näin kesäaikaan kerrottakoon, että yksikössämme on vähän turhan tehokas ilmastointi. Yläkerrassa toimii nimeltä mainitsematon numeropalvelu - ja ilmeisesti ilmastointi on säädetty koko talossa heitä ajatellen. Parempi yksi jäätynyt tietoduunari kuin sata paistunutta numeropalvelijaa.
Kirjastokliseestä tuli mieleen telkussa pyörivä suklaamainos. Kirjastovirkailija ryntää sihisten kännykkää pimputtavan teinipimun kimppuun, sieppaa tältä palan suklaata ja alkaa mekkaloida, että kaikkien pitää häipyä, täällä ei ole mitään luettavaa. Kliseen käyttötapa kyseisessä mainoksessa ontuu minusta pahanlaisesti. Itse keksisin oitis monta parempaa ja hauskempaa tapaa, jolla kirjastovirkailija voi seota suklaan ansiosta...
Niille jotka ihmettelivät robustia vaatevarustustani näin kesäaikaan kerrottakoon, että yksikössämme on vähän turhan tehokas ilmastointi. Yläkerrassa toimii nimeltä mainitsematon numeropalvelu - ja ilmeisesti ilmastointi on säädetty koko talossa heitä ajatellen. Parempi yksi jäätynyt tietoduunari kuin sata paistunutta numeropalvelijaa.
Kirjastokliseestä tuli mieleen telkussa pyörivä suklaamainos. Kirjastovirkailija ryntää sihisten kännykkää pimputtavan teinipimun kimppuun, sieppaa tältä palan suklaata ja alkaa mekkaloida, että kaikkien pitää häipyä, täällä ei ole mitään luettavaa. Kliseen käyttötapa kyseisessä mainoksessa ontuu minusta pahanlaisesti. Itse keksisin oitis monta parempaa ja hauskempaa tapaa, jolla kirjastovirkailija voi seota suklaan ansiosta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)