tiistai 10. kesäkuuta 2008
Kirovirheitä
Tietokantaa selaillessaan löytää välillä mielenkiintoisia asiasanavirheitä. Vai mitä sanotte näistä: 1. Pykologia 2. Tietoliikennevarkot 3. Uskollinen taide.
maanantai 9. kesäkuuta 2008
Rajoilla
Silloin tällöin on terveellistä käydä kopistelemassa omia fyysisiä - ja siinä sivussa vähän henkisiäkin - rajojaan. Männä viikonloppuna testailimme V:n kanssa kestävyyttämme seuraavalla setillä: 49 tuntia/ 90 km pyöräilyä/ n. 30 km vaellusta metsässä & kallioilla.
Löysin kehostani kaksi potentiaalista pettäjäpaikkaa: polvet ja etureidet. Köntystellessäni aamutuimaan teltan uumenista kinttujani varoen (koukistaminen teki nääs hiukan turhan eetvarttia) pystyin sujuvasti samaistumaan kaikkiin maailman jalkavaivaisiin. Jesh, vanhuus ei tule yksin... Parikymppisenä porhallettiin Karhunkierros läpi 20 km päivävauhtia ja kerran kai nopeamminkin, eikä tuntunut juuri missään. Ei muija palaudu enää samaa tahtia, ehei!
Henkisiä rajoja koetteli teltanpystytys ensimmäisessä yöpymispaikassa. Ei se tihkusade vielä mitään. Mutta kun sade yltyi ja teltta teki tenän, alkoi ihmislasta riepoa. Lopulta kuultiin kalliolla Ievan raivohuuto, joka veti vertoja kymmenelle Kullervon kiroukselle... Mutta se helpotti. Ja telttakin saatiin koottua, sade loppui, ja iltateet juotiin kalliojyrkännenäkymillä. Not bad at all.
Ja kyllä se rymellys oli kaiken vaivan arvoista! Hiljaisuutta. Kallioita, järviä, metsää. Hiljaisuutta. Lintujen läkähdyttäviä aamukonsertteja. Polkuja ja metsäteitä. Autioita rantoja. Aurinkoa ja tuulta. Jyrkänteitä ja laaksoja.
Paluumatkalla oli tajuton vastatuuli & luvattomasti liikennettä. Ja tie on vielä semmoinen kinttana routavaurioinen lehmipolku, jossa pyöräilijä saa lukea suurinpiirtein isämeitää kun autoja tulee yhtä aikaa molempiin suuntiin. Miksei voida tehdä pyöräteitä tai edes leveitä pientareita tuommoiselle reitille...
Löysin kehostani kaksi potentiaalista pettäjäpaikkaa: polvet ja etureidet. Köntystellessäni aamutuimaan teltan uumenista kinttujani varoen (koukistaminen teki nääs hiukan turhan eetvarttia) pystyin sujuvasti samaistumaan kaikkiin maailman jalkavaivaisiin. Jesh, vanhuus ei tule yksin... Parikymppisenä porhallettiin Karhunkierros läpi 20 km päivävauhtia ja kerran kai nopeamminkin, eikä tuntunut juuri missään. Ei muija palaudu enää samaa tahtia, ehei!
Henkisiä rajoja koetteli teltanpystytys ensimmäisessä yöpymispaikassa. Ei se tihkusade vielä mitään. Mutta kun sade yltyi ja teltta teki tenän, alkoi ihmislasta riepoa. Lopulta kuultiin kalliolla Ievan raivohuuto, joka veti vertoja kymmenelle Kullervon kiroukselle... Mutta se helpotti. Ja telttakin saatiin koottua, sade loppui, ja iltateet juotiin kalliojyrkännenäkymillä. Not bad at all.
Ja kyllä se rymellys oli kaiken vaivan arvoista! Hiljaisuutta. Kallioita, järviä, metsää. Hiljaisuutta. Lintujen läkähdyttäviä aamukonsertteja. Polkuja ja metsäteitä. Autioita rantoja. Aurinkoa ja tuulta. Jyrkänteitä ja laaksoja.
Paluumatkalla oli tajuton vastatuuli & luvattomasti liikennettä. Ja tie on vielä semmoinen kinttana routavaurioinen lehmipolku, jossa pyöräilijä saa lukea suurinpiirtein isämeitää kun autoja tulee yhtä aikaa molempiin suuntiin. Miksei voida tehdä pyöräteitä tai edes leveitä pientareita tuommoiselle reitille...
tiistai 20. toukokuuta 2008
Se joka lutraa suihkussa
Perhemyytit - voiko olla mitään surkuhupaisampaa/ hauskempaa/ raivostuttavampaa/ koomisempaa (valitse itse).
Minä esimerkiksi olen se, joka lutraa suihkussa ja jolla on peukku keskellä kännyä kotihommissa (ja muissakin käytännön hommissa). Nämä ominaisuudet on niitattu minuun kotona niin tiukasti, ettei lähde muuten tatskanpoistajallakaan.
Totta toinen puoli noissa määritelmissä, mutta niiden absoluuttisuus kyllä kiehuttaa. Välillä oikein kunnon uhmaikä-raivo-lapsetuksen vallassa tekisi mieli mitata sekuntikellolla kuinka kauan keskimäärin suihkuttelen. Tehdä siitä sitten excel. Ja verrata mittaustulosta kaikkien perheenjäsenten suihkussakäyntiaikoihin. (OK, taidan olla kyllä tuomittu häviämään - paitsi ehkä E:lle, joka on meidän perheessä Se Toinen Suihkussalutraaja)
Perhemyyteille on ominaista, että perheen ulkopuoliset eivät välttämättä tunnista/ allekirjoita niitä lainkaan. (Ainakaan ne, jotka eivät ole jonottaneet jälkeeni jääkylmään suihkuun tai päässeet kokeilemaan outopulliani, jotka wannabe korvapuusti, mutta näyttivät lähinnä sämpylöiltä)
Ja sekin on tyypillistä, että kun jotakin asiaa riittävän kauan jankuttaa, niin menee itsellekin jakeluun. Olen-surkea-emäntä-olen-surkea-emäntä-olen-surkea-emäntä -mantra alkaa heti louskia takaraivossa, kun kylppärin lavuaari on toista viikkoa ektoplasmaa muistuttavan töhnän peitossa.
Tjaa, onhan niissä perhemyyteissä - hm, kai - jotain positiivisiakin määreitä. Minä olen meidän hikari ja lukutoukka (se siitä positiivisuudesta?) Ei oo koulunkäynti koskaan tuskaa tuonut (Paitsi autokoulun) Kai siinä jotain hyvää on siinäkin, että koulunpenkki on maistunut, rousk rousk?
Onneksi perhemyytteihin voi suhtautua jo hiukan hirtehisesti. Enkä muuten todellakaan ole menossa huhkimaan kylppäriä puhtaaksi tämän jälkeen. Käännän vain takaraivossa kimittävän äänen vaimeaksi ja menen - minnekäs muualle kuin lukemaan. Riikka Pulkkisen Rajaa tällä kertaa.
Minä esimerkiksi olen se, joka lutraa suihkussa ja jolla on peukku keskellä kännyä kotihommissa (ja muissakin käytännön hommissa). Nämä ominaisuudet on niitattu minuun kotona niin tiukasti, ettei lähde muuten tatskanpoistajallakaan.
Totta toinen puoli noissa määritelmissä, mutta niiden absoluuttisuus kyllä kiehuttaa. Välillä oikein kunnon uhmaikä-raivo-lapsetuksen vallassa tekisi mieli mitata sekuntikellolla kuinka kauan keskimäärin suihkuttelen. Tehdä siitä sitten excel. Ja verrata mittaustulosta kaikkien perheenjäsenten suihkussakäyntiaikoihin. (OK, taidan olla kyllä tuomittu häviämään - paitsi ehkä E:lle, joka on meidän perheessä Se Toinen Suihkussalutraaja)
Perhemyyteille on ominaista, että perheen ulkopuoliset eivät välttämättä tunnista/ allekirjoita niitä lainkaan. (Ainakaan ne, jotka eivät ole jonottaneet jälkeeni jääkylmään suihkuun tai päässeet kokeilemaan outopulliani, jotka wannabe korvapuusti, mutta näyttivät lähinnä sämpylöiltä)
Ja sekin on tyypillistä, että kun jotakin asiaa riittävän kauan jankuttaa, niin menee itsellekin jakeluun. Olen-surkea-emäntä-olen-surkea-emäntä-olen-surkea-emäntä -mantra alkaa heti louskia takaraivossa, kun kylppärin lavuaari on toista viikkoa ektoplasmaa muistuttavan töhnän peitossa.
Tjaa, onhan niissä perhemyyteissä - hm, kai - jotain positiivisiakin määreitä. Minä olen meidän hikari ja lukutoukka (se siitä positiivisuudesta?) Ei oo koulunkäynti koskaan tuskaa tuonut (Paitsi autokoulun) Kai siinä jotain hyvää on siinäkin, että koulunpenkki on maistunut, rousk rousk?
Onneksi perhemyytteihin voi suhtautua jo hiukan hirtehisesti. Enkä muuten todellakaan ole menossa huhkimaan kylppäriä puhtaaksi tämän jälkeen. Käännän vain takaraivossa kimittävän äänen vaimeaksi ja menen - minnekäs muualle kuin lukemaan. Riikka Pulkkisen Rajaa tällä kertaa.
tiistai 13. toukokuuta 2008
tiistai 6. toukokuuta 2008
Reality bites
- Ja sitten Jumala synnytti ovaran ( = orava, toim. huom. ) - Riikka, kohta 4 v.
- Pöhkö, ei Jumala synnytä, se luo. - Ronja, 6 v.
- Pöhkö, ei Jumala synnytä, se luo. - Ronja, 6 v.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2008
Kilin kolin
Olipa kerran lasipöytä. Kaunispintainen, kuin joen pohja, lasiin upotettuna kymmeniä pikkuisia kiviä. Siinä se eleli olohuoneessa, joka muutti milloin mihinkin kaupunkiin.
Muutettiin siis lauantaina H & T Kotkasta Mikkeliin. H & mie otimme ensi hätään kantaaksemme tämän lasipöydän. Ensi metrit kulkivat sujuvasti, vaan portaisiin päästessä tuli ongelma. Tiedättehän, kun kaksi kantaa pöytää portaissa peräkkäin, takana kävelevän kinttujen pitäisi olla aika oudon mittaiset, että niillä pystyisi töpöttämään perässä jotakuinkin järkevästi.
Minä-fiksu ratkaisua keksimään. "Käännetään pöytä sivuttain ja kannetaan se pystyssä!" A vot, hetken ähellyksen jälkeen pöytä oli sopivassa suunnassa, ja taas sujui pari askelmaa paremmin. Mutta sitten pöytä petti. Tai tarkemmin sanoen lasisen pöytälevyn liimaus.
Ymmärrän taas paremmin mitä tarkoittaa ilmaus "aika tuntui pysähtyvän." Pöytälevy luiskahti kehikosta ja lähti liukumaan portaita alaspäin sulavasti, H teki ojentautuvan eleen siepatakseen levystä kiinni, mutta turhaan - ja kaikkeen tähän tuntui kuluvan tuhottomasti aikaa. Portaikon alapäähän ehdittyään levy hajaantui ziljoonaksi kivi- ja lasisäpäleeksi. Ryminä kuului varmaan Rymättylään saakka. Minä ja H vain tuijotimme hitaasti. Ehdin ajatella jotakin tyyliin että siinä se menee eikä mitään voi. Saatoin sanoakin jotain. Ehkä "Voi ei." Ja "Ei voi olla totta."
Ääni houkutteli paikalle pari naapuria, jotka kyselivät kävikö pahasti. Juu-u. Pöytälevyn kappaleet päätyivät roskikseen (kuinka maailmassa se saattoikin mennä niin pieneksi murskaksi??), kehikko naapurin mökille. Rest in peace.
Onni onnettomuudessa oli se, ettei pöytä ehkä olisi mahtunut muuttokuormaan.
H & T:n uusi koti on keltainen talo, piha-asfaltti parvekkeelta katsoen kuin norsun nahkaa. Ja olohuoneessa on paikka pöydälle.
Muutettiin siis lauantaina H & T Kotkasta Mikkeliin. H & mie otimme ensi hätään kantaaksemme tämän lasipöydän. Ensi metrit kulkivat sujuvasti, vaan portaisiin päästessä tuli ongelma. Tiedättehän, kun kaksi kantaa pöytää portaissa peräkkäin, takana kävelevän kinttujen pitäisi olla aika oudon mittaiset, että niillä pystyisi töpöttämään perässä jotakuinkin järkevästi.
Minä-fiksu ratkaisua keksimään. "Käännetään pöytä sivuttain ja kannetaan se pystyssä!" A vot, hetken ähellyksen jälkeen pöytä oli sopivassa suunnassa, ja taas sujui pari askelmaa paremmin. Mutta sitten pöytä petti. Tai tarkemmin sanoen lasisen pöytälevyn liimaus.
Ymmärrän taas paremmin mitä tarkoittaa ilmaus "aika tuntui pysähtyvän." Pöytälevy luiskahti kehikosta ja lähti liukumaan portaita alaspäin sulavasti, H teki ojentautuvan eleen siepatakseen levystä kiinni, mutta turhaan - ja kaikkeen tähän tuntui kuluvan tuhottomasti aikaa. Portaikon alapäähän ehdittyään levy hajaantui ziljoonaksi kivi- ja lasisäpäleeksi. Ryminä kuului varmaan Rymättylään saakka. Minä ja H vain tuijotimme hitaasti. Ehdin ajatella jotakin tyyliin että siinä se menee eikä mitään voi. Saatoin sanoakin jotain. Ehkä "Voi ei." Ja "Ei voi olla totta."
Ääni houkutteli paikalle pari naapuria, jotka kyselivät kävikö pahasti. Juu-u. Pöytälevyn kappaleet päätyivät roskikseen (kuinka maailmassa se saattoikin mennä niin pieneksi murskaksi??), kehikko naapurin mökille. Rest in peace.
Onni onnettomuudessa oli se, ettei pöytä ehkä olisi mahtunut muuttokuormaan.
H & T:n uusi koti on keltainen talo, piha-asfaltti parvekkeelta katsoen kuin norsun nahkaa. Ja olohuoneessa on paikka pöydälle.
perjantai 25. huhtikuuta 2008
Idyllilän toinen puoli
Kuulin sitten männä viikon mökki-idyllilästä (ks. edellinen postaus) kiintoisia tarinoita. (Hadvig: Kyseessä on siis ihan oikea omakotitaloalue, ei mikään siirtolapuutarhazydeemi)
Yhdessä lintukodossa oli taannoin harrastettu huumekauppaa (kaikkihan sen tiesivät). Outoa jengiä pyöri nurkissa ja roikkui jopa mökin räystäissä villeimpinä aikoina.
Eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä (vaikka eihän niitä Idyllilässä pitäisi edes olla!) joku oli kivittänyt samaisen kadun kaikki julkisivuikkunat tuhannen tuusannuuskaksi.
Toisena aamuna lintujen luritellessa oli kannettu talosta laminaattilattia pellolle. Isäntä kuulemma nukahtanut suihkuun, ja vesivahinkohan siitä tuli. (Tämä kyllä kuulostaa niin urbaanilegendalta...)
Ja samoihin aikoihin alueella pyöri outo auto vaanien ryömisekelemässä. Joku keksi soittaa biilistä poliisille, ja tzadaa, kaaran omistaja oli niin kuumaa kamaa että kytät tulivat alta aikayksikön... Etsintäkuulutettu heebo kuulemma. (Pääsi karkuun niinkuin kalajutuissa aina)
Joka tapauksessa lintukodon isäntä on nähtävästi päätynyt joko valtion leipiin tai muuten vain muille maille, sillä vaimokkeensa myy torppaa vaatimattomalla 200 000 euron hinnalla. Aye. Onko käärme siis poissa Idyllilästä ikuisesti, vai jatkuuko Idyllilän piina?
(Taustaksi: Tämä kurja kaupunki on väkilukuun suhteutettuna Suomen huumeisin. Tämä tarina saattaa siis olla oikeasti totta. )
Yhdessä lintukodossa oli taannoin harrastettu huumekauppaa (kaikkihan sen tiesivät). Outoa jengiä pyöri nurkissa ja roikkui jopa mökin räystäissä villeimpinä aikoina.
Eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä (vaikka eihän niitä Idyllilässä pitäisi edes olla!) joku oli kivittänyt samaisen kadun kaikki julkisivuikkunat tuhannen tuusannuuskaksi.
Toisena aamuna lintujen luritellessa oli kannettu talosta laminaattilattia pellolle. Isäntä kuulemma nukahtanut suihkuun, ja vesivahinkohan siitä tuli. (Tämä kyllä kuulostaa niin urbaanilegendalta...)
Ja samoihin aikoihin alueella pyöri outo auto vaanien ryömisekelemässä. Joku keksi soittaa biilistä poliisille, ja tzadaa, kaaran omistaja oli niin kuumaa kamaa että kytät tulivat alta aikayksikön... Etsintäkuulutettu heebo kuulemma. (Pääsi karkuun niinkuin kalajutuissa aina)
Joka tapauksessa lintukodon isäntä on nähtävästi päätynyt joko valtion leipiin tai muuten vain muille maille, sillä vaimokkeensa myy torppaa vaatimattomalla 200 000 euron hinnalla. Aye. Onko käärme siis poissa Idyllilästä ikuisesti, vai jatkuuko Idyllilän piina?
(Taustaksi: Tämä kurja kaupunki on väkilukuun suhteutettuna Suomen huumeisin. Tämä tarina saattaa siis olla oikeasti totta. )
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)