lauantai 20. helmikuuta 2010

Härkönen & Rommi

Lukaisin Anna-Leena Härkösen Ei kiitoksen ja Satu Rommin Kahvia ja guruja, molemmat muutamalla istumalla. Kirjoilla ei äkkiä ajatellen ole juuri mitään yhteistä. Härkösen miljöö on suomalainen lähiö, Rommin ympäristönä Etelä-Intia. Härkösen päähenkilönä kärvistelee keski-ikäinen saksanopettaja omistusasunnossaan, Rommin keskushahmo on kolmikymppinen juureton maailmanmatkaaja. Ja jos vielä muodolliselle tasolle lähdetään, Härkösen kieli on täsmällistä ja lyhytlauseista, Rommin epämääräistä, hivenen huithapeloivaa.

Kun erilaista pintatasoa hiukan raaputtaa, huomaa kuitenkin yllättäen yhtäläisyyksiä.

Molemmat kirjat pyörivät yhden henkilön pääkopan sisällä - mutta tämähän on (nyky)kirjallisuudessa aika tyypillistä. Kiinnostavampi yhtäläisyys on se, että kumpikin päähenkilö havittelee koko ajan jotain mitä ei saa. Härkösen päähenkilö Heli kaipaa varsin selkeästi (seksuaalista) huomiota mieheltään, Rommin minä-kertoja ehkä hivenen implisiittisemmin totaalista rauhaa, jonkinlaista valaistuneisuuden tilaa.

Molemmat joutuvat kohtaamaan todellisuuden, jossa he eivät pysty saavuttamaan haluamaansa kaikesta vaivannäöstä huolimatta. Härkösen päähenkilön ongelmissa pyöritään psyyken tasolla (kuinka saisi miehen haluamaan?), kun taas Rommin päähenkilön vastoinkäymiset kumpuavat arkielämän konkreettisista ongelmista (kaasun loppuminen, lämminvesivaraajan särkyminen) Lopputulos on kuitenkin sama - kumpikin päähenkilöistä turhautuu tilanteeseen, ja pyrkii siitä pois, välillä epätoivoisiakin keinoja käyttäen.

Suurin ero syntyy loppuratkaisuissa. Rommin päähenkilö saa tarpeekseen, jättää taakseen epätyydyttäväksi kokemansa elämän, ja lähtee etsimään uutta onnea toisaalta. Härkösen päähenkilö sen sijaan palaa takaisin sivupoluiltaan, vaikka jotain onkin peruuttamattomasti muuttunut. Teosten asenne ongelmiin ja niiden ratkaisuihin on siis viime kädessä erilainen - Rommin teos usuttaa riviensä välissä siirtymään eteenpäin ja etsimään helpompaa elämää aina jostakin muualta, Härkösen teksti taas kehottaa katsomaan uudelleen sitä mitä on tässä ja nyt, ja tyytymään siihen. Ehkä.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Lampaita ja lohikäärmeitä

Vietin juuri 10 fantastista päivää Cardiffissa, Walesin pääkaupungissa. Kaikki ei tietenkään ollut täysin fantastista. Sää sisätiloissa ei ollut aina kovin kaksinen - hotellin kylppäri muistutti enemmän jääkaappia kuin pesuhuonetta. En edelleenkään käsitä erillisiä kylmä- ja lämminvesihanoja, saati sitten maitoteetä tai pakkomiellettä tarjota joka ikisen ruokalajin kanssa ranskalaisia perunoita, MUTTA. Jotain periviehättävää brittikulttuurissa ja sen ilmiöissä silti on.

Vaikkapa se, että pitkä seminaaripäivä katkaistiin aina tea breakilla (ei suinkaan coffee breakilla!) Tai hurmaavan ihanainen brittiaksentti - kuuntelin kaikki luennot läpeensä esiintyjiä niin haltioissani, että korvat olivat pudota. Oijoi, voivoi! Ne vokaalit! Piti yhtenä iltana mennä ihan teatteriinkin ihmettelemään paikallista puhuntaa. Hobitti seikkaili sinne ja takaisin, ja kuulorajoitteisille varatulta valotaululta sai lukea, jos joku kohta meni audiona ihan yli hilseen.

Pikkuluksukseen kuuluivat ostosreissut paikallisiin ruokakauppihin: jaa että tällaisia tuotteita! Hedelmäsalaattikipot, sandwichit, sushirasiat, muffinssit, keksit. Vietin siinä määrin mässäilyhetkiä, että sain uusilta tuttaviltani liikanimen termiitti. Imartelevaa?

Kohteliaisuus, smalltalk ja palvelukulttuuri, toisaalta tietynlainen pidättyväisyys ja tapojen kunnioittaminen (manners!) - ja hivenen kuivakka ja sarkastinen brittihuumori, oh I love it all! (Toisaalta olen hyvin tietoinen siitä, että kaikki tämä hehkutus on perituristimaista... mutta turistikokemushan tämä olikin, vaikkakin työn merkeissä!)

Mistä otsikkoon sitten eksyivät nuo kaksi kovin vastakkaista otusta, pitää kai sekin selittää tähän lopuksi. Bussimatkalla Lontoosta bongailin laitumilta latelampaita, perillä taas lohikäärmeitä lipuista, rakennuksista, t-paidoista... (punainen lohikäärme kuuluu Walesin kansallissymboleihin) Piti ostaa yksi t-paita itsellekin. Yleensä en moisiin turremaisuuksiin sorru, mutta pitäähän sitä joka naisella yksi lohikäärmepaita olla garderobissaan, right?

lauantai 9. tammikuuta 2010

Työmatka

Piti päästä perjantaina naapurikaupunkiin. Piti esittelemäni tietyllä kellonlyömälle arvoisalle vierasjoukolle yhtä yksikköämme.

Vaan kuinkas sattuikaan, junavuoro olikin peruttu. Syytä en ehtinyt selvittää, lieneekö ollut jäässä juna vai jarrut vai kuljettajan ohjauskäsi. Soittelin ensin sinne tänne kyydin toivossa, sitten ilmoittaakseni, etten ehkä pääsekään paikalle.

Mutta veeärräpä polkaisi tilalle korvaavan bussivuoron! Vain kymmenisen minuuttia junan lähtöajan jälkeen lähdettiin laiturista, ja kyytiläiset ehtivät jo vähän myhäilläkin, että selvittiinpäs. Kunnes kävi ilmi, että bussin oli tarkoitus kiertää junavuoron asemien kautta.

Ei kai siinäkään vielä mitään (myöhästyminen olisi joka tapauksessa ollut taattu), mutta a) bussikuski ei tasan tiennyt yhdenkään reitillä olevan RAUTATIEaseman sijaintia - kyllä hän bussiassat tiesi, mutta että rautatieasemat... ja että b) myöskään mukaan pikakomennuksella lykätty konnarikaan ei tasan tiennyt maantiereittejä, kun oli kotoisin muualta.

Ensimmäisellä väliasemalla siis etsittiin rautatieasemaa 20 minuuttia (yrittäkääpä käännähdellä bussilla sulavasti pikkuisessa suomalaistaajamassa...!). Kukaan matkustajistakaan ei sen sijaintia osannut neuvoa. Tien varressa lapioi lunta pelastava enkeli: kunnan mies keltaisessa liivissään. Bussikuski painoi jarrua, ja konnari kurkkasi ovesta ja kysyi tietä asemalle. Mitä lie mies ajatellut bussista, jonka konduktööri (!?) kysyy rautatieasemaa, mutta neuvoi tien ja perillekin löydettiin.

Ketään ei asemalla enää odotellut, ja ilmeisesti konnari sai johonkin kotkanpesään soitettuaan armahduksen kiertämisestä kaikilla seisakkeilla, joten loppumatkasta pysähdyttiin vain niissä paikoissa, johon joku kyytiläinen oli jäämässä. Kukin meni vuorollaan neuvomaan reittiä seisakkeiden läheisyyteen.

Olin työmaalla perillä vain reilu puoli tuntia myöhässä, ja ehdin tavata vieraat ja pitää esittelyni mainiosti. Ja paluumatkakyydinkin sain heiltä - minibussissa jota oli tuunattu mm. polkupyörän tarakoilta tutuin mustekaloin (kattoikkuna pysyi niillä kiinni). Varmemmalta menopeliltä se silti tuntui kuin veeär.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Se liekkiin leimahtaa

Meinasi käry käydä jouluna.

Ensiksi vaaravyöhykkeellä olivat koiran mahakarvat. Piski pomppasi pöydälle jahtaamaan luvatta ole-kunnolla -lahjusnakkia, joka tuoksui viettelevästi kynttilän tuolla puolen. Lusku sai kyytiä pöydältä, eikä vahingoittunut. Mutta ei tainnut saada nakkiaankaan...

Seuraavaksi leimahti lämmitin. Kotopuoleni toisella hotelli Helpotuksella on taipumus jämähtää jäähän, kun mittari laskee parinkymmenen paremmalle puolelle. Vanha kunnon lämpölaite on vuosien varrella urakoinut sen verran, että suostuu nykyisin toimimaan vain nurin päin käännettynä. Masiina oli siirretty hetkeksi olohuoneen pöydälle (jostain syystä edelleenkin töpseli seinässä), ja HUM, se leiskahti liekkiin. Isän nopea reaktiokyky pelasti koivupöydän jäljiltä ja talon tulelta.

Kolmas kärähdys vaani takaterassilla. Sinne laitettiin aattona jäälyhdyn sisälle kynttilä - puupenkin päälle. Kun kaikki olivat syöneet itsensä tainnoksiin ja lahjatkin oli jo jaettu, hoksasi T, että mikäs siellä takapihalle liekkiä lyö - no se penkki-pahus, jota nakertamaan oli kynttilä sulattanut tiensä! T:llä oli onneksi vielä sen verran virtaa, että kävi oitis nakkaamassa lunta perään, jolloin palonalku tyssäsi kerrassaan. Allekirjoittanut sen sijaan totesi vain tylsästi mahansa vierestä että jaa, vai palaa siellä, vastahan se on kolmas kerta tänä jouluna.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Kännyköintiä

Kämmäilin alkuviikosta kännyköineni oikein olan takaa. Ensin jäi kotiluuri pyhänä Helsinkiin. Esitin Pitäjänmäen asemalla tahattoman taskukäpälöintitanssin (you know: kädet harovat rytmikkäästi kaikkia mahdollisia taskuja vuorotellen, ta-tam - voieityhjää - ta-tam - voieityhjää, silmissä hivenen lasittunut kauhunkatse)

Pasilassa vaeltelin ympäriinsä hermokimppuna etsimässä puhelinmahdollisuutta vain havaitakseni, että "yleisöpuhelimet" ovat muinaishistoriaa. Kioskin täti käski mennä kysymään vartijoilta saisinko soittaa (kioskin puhelinta ei tietenkään voinut lainata tällaiselle epäilyttävälle naiseläjälle!) Onneksi muuan nuori neito luovutti luurinsa lainaan ilomielin, eikä meinannut huolia tyrkyttämääni euron kolikkoakaan, vaikka soitin 2 kertaa numerotiedusteluunkin, jotta sain lopulta kiinni M:n, joka oli juuri antanut puhelimeni V:lle, joka onneksi oli vielä Pitskussa.

Kotikäpälä lähti ikävä kyllä ensin Tampereelle: arvioitu paluuaika oli tiistai-ilta. Minä oitis Naamakirjaan hökeltämään, että työpuhelimesta tavoittaa tiistai-iltaan asti.

Vaan mitäs tapahtui tiistaiaamuna? Olin juuri saapunut töihin, kun taskutanssi alkoi taas. Sinnehän se työkänny oli jäänyt, yöpöydälle rokulipäivää pitämään.

Työkamu esitti tänään lounaspöydässä kiintoisan teorian: ehkä en halua ollakaan tavattavissa, ja unohdin puhelimet alitajuisen tahallisesti? Mene ja tiedä...

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Projekti Odysseus

Aloitettiin V:n kanssa projetki, jonka nimi on James Joycen Odysseus. Luemme sitä toisillemme ääneen, tällä hetkellä tahti on n. 10 sivua päivässä. Etenee huomattavan paljon sujuvammin kuin yksinäinen kirjantahkonta, nimimerkillä olen aloittanut Odysseuksen(kin) ainakin viisi kertaa, ja joka kerta se pahus on ottanut minulta luulot pois. Mutta tällä kertaa meitä on kaksi selättämässä sitä, hähää!

Alkuinnostusta liekehtien kokosimme kokonaisen listan kirjoista, jotka voisimme ottaa käsittelyyn Odysseuksen jälkeen. Lista näyttää - hm - kunnianhimoiselta. Danten Jumalainen näytelmä, Heideggerin Oleminen ja aika, Kilven Alastalon salissa (niin, juuri se, jossa en myöskään ole päässyt puusta pitkälle...!), näin muutamia mainitakseni. Juuri sellaisia opuksia, jotka kiinnostavat, mutta joita ei vain ole saanut luettua.

Kirjan kuunteleminen ja ääneen lukeminen on ihan eri laji kuin itsekseen tavaaminen. Kuuntelemisesta tulee lapsuus mieleen. Äiti luki meille iltaisin ääneen kunnes kirjaimellisesti "putosi". Projekti Odysseuksessa harjoitamme kuitenkin toistaiseksi kohtuutta, ettei kummankaan tarvitse lukea/ kuunnella itseään uneen.

Ääneen lukeminen puolestaan palauttaa mieleen draaman riemun - kuinka tämä henkilö puhuu? Miten tämän asian voisi ilmaista äänen värillä tai puheen rytmillä?

Aijai, so good!

lauantai 17. lokakuuta 2009

Tilu-lilu

Männä viikolla minulla oli samana päivänä kaksi asiakasta, jotka kesken opetustuokion vastasivat puhelimeensa. Minä siinä sitten leppeästi kiristelin hampaitani ja odottelin, että päästäisiin jatkamaan, oli nimittäin muitakin hommia jonoksi asti.

Kumpikin asiakkaista toki pyysi anteeksi ja taisi laittaa luurin jopa äänettömälle keskeytyksen jälkeen, ja minä tietysti hyvänä asiakaspalvelijana (?) nielin tilanteen ja hymyilin takaisin että eihän tässä mitään. Jäin kuitenkin miettimään mitä olisi tapahtunut, jos itse olisin kesken ohjaussession vastannut työpuhelimeeni tai alkanut naputella toiselle asiakkaalle viestiä. Eihän asiakaspalvelijalle tulisi moinen käytös mieleenkään...

Kaupan kassalla olen joskus todistanut tilannetta, jossa asiakas on paapattanut puhelimeen jotain toista asiaa ja samalla ilmeillyt kassalle, että pankkikortilta kiitos.

Minusta kännyköinti yhtä aikaa asiointitilanteissa on vain ja ainoastaan huonoa käytöstä. Ei kai tässä maailmassa mikään asia ole niin überkiireinen, ettei sen hoitaminen paria minuuttia jaksaisi odottaa? Vastailevatko ihmiset kohta jo lääkärin vastaanotollakin puhelimeen, että sori vaan, hoidan sen muistion ihan just kunhan toi lekuri nyt ensin tutkii mut, ei tässä mitään, syöpää vaan epäilevät.

Tämä taitaa olla vain yksi piirre tästä ajasta. Kommunikointi kaikenmoisten rakkineiden välityksellä menee todellisen kohtaamisen ohitse. Ja sitten ihmetellään että ihmiset voivat pahoin.