sunnuntai 26. elokuuta 2007

Paradokseja

1) Blogi: yksityinen ajatuslaboratorio/ julkinen hymisteliö

Keskusteltiin V:n kanssa blogin luonteesta tänään. V:n mielestä blogi voisi olla kaikkien jäsentymättömien ajatusten kaatopaikka, koelaboratorio, ajattelun alusta (tulkinta=blogi on yksityinen muistilokero). Ihana ajatus, mutta:

En kumminkaan osaa suhtautua tähän söpertelyyn aivan niin vapaasti. Tätähän voi joku vaikka lukea (tulkinta=blogi on julkinen tila) - vaikka tuskin tätä kukaan minua ei-tunteva tavaa, tai ainakin hyvin harva. En kai minä voi tänne kaataa ihan mitä tahansa töhnää harmaat aivosoluni milloinkin sattuvat syytämään.

Sitä paitsi takaraivossani asuu oikeinkirjoitusnatsi ja kirjoitusstylistidiktaattori, jotka käynnistyvät sillä siunaaman sekunnilla kun kirjaudun tänne sisään. Niin, taitaa siellä lymytä myös sensuuri-Santra, joka estää minua kirjoittamasta milloin mitäkin - minkä vuoksi tästä blogista on muodostunut näiden muutamien kuukausien aikana poliittisesti korrekti mitäkuuluu-hymisteliö (= hymistelytila).

Viime aikoina olisin halunnut kirjoittaa esimerkiksi kyvyttömyydestä kohdata läheisen surua/ menetystä, tai hapertuvista tai jo hapertuneista ihmissuhteista, jotka haluaisi jotenkin pelastaa, mutta ei vain osaa. Vaan en ole kirjoittanut. Eittämättä ne sopisivat yksityiseen ajatuslaboratorioon, mutta eivät niinkään hyvin hymisteliöön, joka siis on tämän blogin vallitseva tila.

2) Kuluttaminen: syyllisyyttä/ mielihyvää

Ostin lauantaina uusia jumppavaatteita sekä kolme tyynyliinaa sohvatyynyille (koska en pystynyt päättämään mikä väreistä oli kivoin, ostin kaikkia vaihtoehtoja). Olin uusista tavaroistani iloinen ehkä noin 2 minuuttia, sitten ne sulautuivat osaksi vaatekaappia ja olohuonetta, ja melkein unohdin ne.

Jossakin vaiheessa havahduin pyöritteleväni mielessäni kuluttamista ilmiönä. Kuluttaminenhan on aivan sairasta. Ainakin me länsimaalaiset kulutamme ihan liikaa kaikkea: energiaa ja vettä ja luonnonvaroja, ja lopulta aiheutamme ilmastonmuutoksen, katastrofin ja kaboom, maailmanlopun. Eli kuluttamisesta kuuluu tuntea syyllisyyttä. Hyi minua, miksi ostin kolme tyynyliinaa! Lisää jätettä kasvaviin ryönävuoriin! (Sinnehän ne kumminkin ennen pitkää päätyvät.)

Samaan aikaan, kun korvissani kajatti ikivihreä ekoisti, kuului toisaalta pääkopastani tomera: Eipäs! Kuluttamisesta kuuluu tuntea mielihyvää. Minähän teen töitä niska limassa, että voin hommata auton tai asunnon tai niitä kivoja tyynyliinoja, ja tuntea kuluttajuuden tarjoamaa hyvänolon tunnetta. Uudet sohvatyynyt näyttävät mukavilta, ja uudet jumppahousut myös. Ja se ruton kallis kasvohoitosarja, jonka ostin apteekista... Tässä kohtaa voisi alkaa säälitellä, että olen mainosten uhri ja elämäni on kaikesta yltäkylläisyydestä huolimatta tyhjää ja sisällötöntä, mutta ehei, en lähde tähän mukaan. Kuluttaminen VOI olla joskus oikeasti nautinnollista. Vaikka se johtaisikin ennen pitkää maailmanloppuun.

Off the record: Eräs takapihan pihlaja on ottanut varaslähdön syksyyn. Röyhistelee parilla punastelevalla oksallaan. Vainuni sanoo, että tämä muoti on leviämään päin lähiaikoina. Juhlistin syksyä katsomalla eilen Laulavat sadepisarat. Voi olla, ettei Singing in the rain kajahda aivan yhtä hilpeästi, kun tulee aika ajaa kaatosateessa pyörällä töihin.

perjantai 24. elokuuta 2007

Syksyä ja symboliikkaa

Pisaroita meressä? Väreilyä pinnan alla? Pieniä liikeellepanevia voimia? Muuta, mitä? Mielistyin kyseisen kuvan tarjoamaan symboliikkaan siinä määrin, että panin likoon vähäiset kuvankäsittelytaitoni ja tein siitä mottokuvan blogilleni. Pessimisti minussa tosin kuiskuttelee, että näinköhän kuvatus näyttää hyvältä kaikissa selaimissa ja mahtaako se pysyä sievänä huomiseen saakka, mutta olkoon...

Olen muuten julkisesti salaa mielissäni siitä, että syksy on tulossa. Tulee tilaa hengittää kuuman ja kostean jälkeen. Uusi alku, uudet virikkeet - minulle näitä edustavat tänä syksynä astangajooga ja kasvatustiede.

perjantai 17. elokuuta 2007

Takki tyhjänä

Voisin vaikka tottua tähän: yöpymistä hotelleissa, ruokaa seisovasta pöydästä, autokuljetus paikasta toiseen - ja kaikki firman piikkiin. Maanantaista tiistaihin viisastuin Helsingissä koulutuksessa, jossa pääesiintyi Mary Bushing, aivan ihana vanhempi rouva Montanasta. Keskiviikko ja torstai kuluivat Tallinnassa työpaikan seminaarimatkalla, jossa toisin kuin Helsingin seminaarissa kukaan ei tainnut sanottavasti viisastua. Perjantaina vietettiin samaten seminaaripäivää Ristiinassa, viisastumiseen en ota enää tässä vaiheessa kantaa. Mukavaa, virkistävää, vaihtelua.

Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että on ihanaa viettää viikonloppu ilman lähtökäskyjä mihinkään suuntaan (paitsi kummitätilään pyykinpesuun, taloyhtiön kone on ollut sökönä puolitoista viikkoa... alan olla pienessä pulassa). Kyllä omissa lakanoissa ja kotiruoassa on eittämättömät etunsa!

Niin. Ostin Tallinnasta jakkupuvun. Olen etsinyt kyseistä täydennystä garderobiini hyvän aikaa, ja ollut jo hieman epätoivoinenkin. Olen käynyt nimittäin erinäisissä rättikaupoissa hikoilemassa pukukopeissa todetakseni vain olevani joko väärän muotoinen (leveät hartiat, mutta ladonoviin suhteutettuna kapea vartalo), väärän kokoinen (lyhyet jalat) tai väärän värinen (mustaa - no way) kyseisen puljun tarjontaan. Ja Tallinnassa sieppasin ensimmäisen kaupan ensimmäisestä nurkasta ensimmäisen jakkupuvun, ja voilá - aivan täydellinen. Olenko siis varreltani virolainen?? No, tuskin kannattaa ruveta itseään imartelemaan, sattuman kauppaahan ryysyjen hankinta aina tavalla tai toisella on.

En muuten ole lukenut sivuakaan Alastaloa sitten viime kirjoittamani.

torstai 2. elokuuta 2007

Lukupäiväkirja: Alastalon salissa alkaa

Aion vihdoin lukea Volter Kilven Alastalon salissa. Olen aloittanut sen monta kertaa, ja yhtä monta kertaa olen jättänyt sen kesken. Vaan nyt. Sarvesta härkää! Asiat tulevat kuulemma helpommin tehdyksi, kun niistä tekee julkisia. Jospa sama pätisi tähän lukuprojektiinkin. Projektin kunniaksi alan pitää epätieteellistä lukupäiväkirjaa vaikutelmistani.

(Tähän mennessä luettu: 42 s.)

Kirja ei ole koskaan jäänyt kesken sen vuoksi, että se olisi jotenkin huono tai ikävä. Se vain vaatii paneutumista hieman keskimääräistä enemmän, ja on kerronnaltaan legendaarisen hidassoutuinen. Eli vaatii nykyhökellysmaailman kansalaiselta tiettyä virittäytymistä.

Opuksen kieli on kerrassaan vertaansa vailla - aivan mahtavan kuvailevia sanoja! Tosin silloin tällöin tekee mieli kaivaa Nykysuomen sanakirja esiin - saaristosanasto ei aina meinaa maakravulle aueta. Pukspröötti? Parkki? Kulju? Täh?

Henkilöhahmot rakentuvat herkullisesti. Tähän mennessä olen erityisesti ihastellut Alastalon isännän rehvakkaa vieraanvaraisuutta ja Pukkilan isännän kateellista luimistelua, joista varsinkin jälkimmäinen on saanut runsaasti sivutilaa.

Pukkilan isännän sisäiselle puheelle on ominaista seuraavankaltainen jollottaminen: "Pitkä-Pihlman kävelee-kävelee, keikuttelee-keikuttelee hänkin-hänkin kapteenina-kapteenina parkin kannella, parkin-parkin, Pihlmannin parkin (s.35)" No, tuo oli esimerkki pisimmästä päästä, ilmeisesti hahmo sortuu jauhamaan sanojaan sitä enemmän mitä hermostuneemmaksi tuntee itsensä.

Päähahmojen ohessa on kuvailtu maukkain sanakääntein muutamaa sivuhenkilöä. Minkähänlainen heppu on kitupäristin? (Saita?)

Tähän mennessä väki on alkanut kertyä hiljalleen Alastalon saliin, ja pikkuhiljaa alkaa aueta myös tapaamisen syy: Alastalolla on laivaprojekti suunnitteilla. Tosin minulla kesti useampi sivu ennen kuin älysin, että kyseessä on laiva eikä lato... Vai olisitteko itse ymmärtäneet, että "parkki" meinaa paattia eikä jonkinmoista paikkaa?

perjantai 6. heinäkuuta 2007

Mustekalasta Alain Prostiin

Assosiaatiopeli on siis kulkenut tällaisin kiemuroin:

mustekala
lonkerot
korkkiruuvikiharat
big brotherin voittaja, joku ällötys
meikki
kottarainen
lintuinfluenssa
ekokatastrofi
linkolan pena
alanmies
alain prost

Saa jatkaa :)

torstai 5. heinäkuuta 2007

Kaahauskortti kainalossa

Pääsin inssistä läpi ensi yrittämällä, ihme kyllä. Loppuviikon olen laukannut kaupoissa ja ostanut a) digikameran, b) mp3-soittimen sekä c) uudet vaellussandaalit (entiset jyrsivät nilkkaa - ja kohta vahinko lähtee kiertämään maailmalle UFF:n laatikon kautta). Yhdessä viikossa keskivertokansalaiseksi siis?

maanantai 18. kesäkuuta 2007

Rituaali ja nostalgia

Se iskee minuun aina kesän tullen. Siihen liittyy jonkinlaista hartautta ja sanatonta tunnistamisen iloa. Kuin kääriytyisi tuttuun ja turvalliseen lapsuustäkkiin. Mitä siitä että reunat ovat vähän rispaantuneet, värit haalistuneet ja haju pukluntunkkainen!

Oikeastaan tällä jutulla ei ole (juuri) mitään tekemistä nostalgiatekstiilien kanssa. Eikä tämä liity metsän pimeydessä suoritettaviin hämäräperäisiin menoihinkaan, mihin nokkela tulkitsija saattaisi yhdistää tämän postauksen otsikon. Nostalgiaa tässä kyllä on aimo annos. Ja miksei myös hyppysellinen hämärää, pientä häpeäntunnetta tavasta, josta en ole päässyt eroon. (Enkä muuten aiokaan päästä)

Puhun nimittäin rituaalilukemisesta, tai lukemisrituaaleista, kummin päin vain haluatte.

Kesällä minun on PAKKO lukea Tuija Lehtistä, Rauha S. Virtasta ja Lucy M. Montgomerya. Ei tule kuuloonkaan että voisin viettää kesää avaamatta Pirunsaaren veljeksiä, Seljan tyttöjä tai Annan nuoruusvuosia. No way. Ahmin rituaaliopuksiani sellaista tahtia, ettei niitä ole mieltä laittaa mihinkään listaan - se muuttuisi päivittäin tai jopa tunneittain.

(Tarkemmin ajatellen myös joulu on rituaalilukemisen kulta-aikaa. Joku tai kaikki edellä mainituista tekijöistä kuuluvat joululomaan siinä kuin kinkun kärppiminen juuri kun se on otettu uunista, tai kuusen koristelu ennen joulurauhan julistusta.)

Kieltämättä kuulostaa päättömältä lukea samoja kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen. Rituaalikirjoihin tuhlatuissa tunneissahan lukisi maailmankirjallisuuden klassikon poikineen ja avartaisi omaa kirjallista maailmaansa aimo harppauksen! Mutta avartuminen ja uudet kokemukset eivät olekaan rituaalilukemisen ydin. Rituaalin idea on toistuvuus. Hyvin vapaasti tulkiten rituaalissa pyritään henkisellä tasolla rekonstruoimaan jokin kauan sitten/kulta-aikana(=tässä yhteydessä lapsuudessa tai nuoruudessa) tapahtunut tärkeä kokemus.

Ja kyökkipsykologisointi: Loma-aikoina etsin ilmeisesti yhteyttä menneisyydessä olevaan itseeni määritelläkseni sitä miten olen noista ajoista muuttunut, ja tässä prosessissa portaalina toimivat nämä kyseiset rituaalikirjat ja niiden herättämät tulkinnat ja tunteet. Peilaan omia reaktioitani muistikuviin varhaisemmista lukukokemuksista, ja tätä kautta huomaan itsessäni sekä muuttumattomuuden että muutokset.

Häpeä sitten? Kyllä minua hieman kenkuttaa, etteivät rituaalikirjani ole vähän hienompia. Olisihan se aika messevää huokaista, että en siis selviä kesästä lukematta Camus'n Sivullista tai Dostojevskiä tai Volter Kilven Alastalon salissa. (Kahta ensimmäistä olen lukenut, viimeisimmän avannut.) Mutta minä olen minä olen minä. Rituaalikirjojen joukko on suppea, ja joukkoon on selvästi vaikea päästä. Maeve Binchy sinne pyrkyröi, mutta olen kutakuinkin vakuuttunut, että selviän tämän kesän ilman hänen tuotantoaan. Eli moikka vaan Maeve. Korkeakirjallisuus loistaa rituaalikirjastossani poissaolollaan. Ehkä eläkeiässä saavutan sellaisen henkisen tason, että joku klassikkokin pääsee luikahtamaan listalleni. (Tosin L.M.Montgomeryhän ON klassikko...)

Pieni paluuhyppäys tekstiilinostalgiaan, vaikka tuossa alussa uhosinkin, ettei aihetta käsitellä tässä. Lapsena minulla oli unityyny nimeltään Pelkonen (asuu edelleen kotona kaapissa). Sen kangas on valkoista nurin käännettyä froteeta, ja sen mahan poikki kulkee sininen, vihreä ja vaaleanpunainen raita. Jaa mistä nimi Pelkonen? Logisch - se vei pelon pois. Olin lapsena (ja vieläkin) melkoinen jänishousu, ja unityyny oli iltaisin tuki ja turva kaapeissa lymyäviä mörköjä ja sängyn alla vaanivia kettuja vastaan. Kotona käydessäni saatan ottaa tyynyn esiin ja hypistellä sitä, enkä anna äidin heittää sitä missään tapauksessa pois. Juu-u, hyvin menee.