tiistai 25. marraskuuta 2008

Mäts

Talvi koettelee tasapainoa. Maanantaina tein hienon kyykkyakrobatiatempun bussipysäkiltä tullessani. Pysyin kuitenkin pystyssä, ja vartioin loppumatkan visusti reteäksi heittäytyneitä kinttujani.

Pyörällä olen ollut paljon varovaisempi heti ensimmäisestä hiutaleesta lähtien. Viimeisen viikon olen polkenut vain himpun kävelyvauhtia vikkelämmin, hidastellut kaarteissa ja varonut äkkinäisiä ohjausliikkeitä. Muutaman kerran on takapyörä nuljahtanut, mutta se siitä.

Siispä tänäänkin lastasin huolettomana jättikokoisen kauppakassin pyörän koriin, ja lähdin köröttelemään kotiin päin. Luulin taas kerran selvinneeni, mutta sitten vihoviimeisen mäen alla kirottu kulkupeli lähtikin lapasesta aivan yhtäkkiä.

Olin juuri hetkeä aiemmin ohittanut jonkun miekkosen, kun takapyörä taas vönksähti. Korjasin suuntaa huolettomasti, ja mäts! vaivuin kyljelleni kuin judoka ikään, mitä nyt kaupan päälle tuli muutama kilo rautaa niskaan. Kauppakassi mötkähti maahan yhtä majesteettisesti.

Säästyin fyysisiltä vammoilta. Mutta ette kyllä ikinä arvaa miten kirotun paljon jugurttia on yhdessä pikkupurkissa... tai kuinka paljolta se tuntuu, kun sitä kaapii kauppakassista ja ostoksista irti.

maanantai 24. marraskuuta 2008

Yhteisvastuu

Sunnuntain lumimyrskyssä vastaamme hölkötteli vanhahko mies ohuissa verkkareissa ja kommentoi, että tuulee läpi. V kysymään, että onko teillä kaikki kunnossa, mihin miekkonen totesi, että on, ja taaksepäin nyökäten hän kertoi tulevansa "tuolta talosta".

Me jatkoimme siis matkaa. Kilikilikellot alkoivat soida vasta terveyskeskuksen kohdalla - papan jäljet tulivat nimittäin sieltä päin, takaovelta.

Säntäsimme tyhjään terveyskeskukseen, ja hukkasimme minuutteja etsiessämme ihmisiä. Lopulta joku osasi neuvoa meidät oikeaan paikkaan, jossa toimitimme hoitajalle asiamme. A vot, huoneesta numero 13 (kuinka enteellistä) olikin karkailevaksi tiedetty miekkonen poissa. Osaston lukollinen ovi oli epäkunnossa, ja sen eteen esteeksi siirretty keinutuoli lykitty syrjään.

Tapahtui seuraavaa: Paikalle ilmestyi noin viisi hoitajaa, jotka alkavat hitaanlaisesti miettiä, että mitäs tässä nyt pitäis tehdä. "Minä en ainakaan tuonne ulos sen perään lähde," oli yksi mieltä. "Pitääkös tässä nyt soittaa päivystävälle lääkärille?" "Mitenkäs tässä nyt toimitaan?" "Pitäiskö soittaa poliisille?" "Olikos se nyt, että sen päivystävän lääkärin piti tehdä poliisille virka-apupyyntö?"

Lopulta yksi hoitajista haki kumminkin ulkovaatteet, ja lähti miehen perään. Ja soitotkin soitettiin lain kirjaimen mukaan.

Jäin miettimään seuraavaa:

1) Onko meillä liian suuri kynnys puuttua toisten asioihin, kun annamme ohutasuisen vanhuksen juosta lumimyrskyyn pysäyttämättä häntä?
2) Mikä on pielessä, jos ensimmäinen asia mitä mietitään hätätilan tullen on se, miten säännöissä käsketään toimia - ei se, mikä olisi ehkä järkevin tapa toimia?

Toivottavasti mies löydettiin. Me jatkoimme matkaa elokuviin, katsomaan Katastrofin aineksia. Yhteisvastuustahan siinäkin on kyse, ilmastonmuutoksen kontekstissa. Ongelma 1: "Tämä ei ole minun ongelmani." Niinpä.

torstai 6. marraskuuta 2008

Sanoja

Hersku haukka härmässä kaljui, kalki nälkäänsä nyrisi, kun kalkkala kinkeästi kilisi.

Hersku = 'nirsu, ruokien valitsija'
Härmä = 'kuura, huude; vaahto (esim. oluen)'
Kaljua = 'huutaa, kiljua'
Kalki = 'poloinen, koito, kurja, kovaosainen'
Kalkkala = 'kaliseva esine; tiuku; sylkky; jääkokkare jne.
Kinkeä = 'kankea, kireä'
Nyristä = 'vähän nurista'

Nykykieli on aika köyhää, huomasin, kun lehteilin Suomen etymologista sanakirjaa.

tiistai 28. lokakuuta 2008

Eräiden totuuksien torvia

Kävin keräilemässä kirjamessuilta ajatuksia.

Pentti Linkolalla oli korvasienikorvat ja kasvot kuin ahavoitunutta puuta. Peikko tai menninkäinen tikarinterävillä mielipiteillä:

"Muissa Euroopan maissa puun asento on pysty, Suomessa se on vaaka."
"Suomen maaseudulla ihmisiä ei näe ulkona, vaan autojen ja traktorien sisällä."
"Ihmiset asuvat autoissa ja supermarketeissa enemmän kuin kodeissaan."
"Finanssikriisi osoittaa ihmislajin perinpohjaisen kelvottomuuden. Pörssejä ja muita keksintöjä pidetään todellisuutena, ja kun nämä korttitalot vähän keikahtavat, se on muka katastrofi."
"Ihmisten yhteisöissä ei ole järjestystä, pelkkää kaaosta. Kunnat ovat pelkkää sekasortoa."
"Kehitys ja edistys saattavat mukanaan vain pahoja asioita."
"Lastenteko länsimaissa on ympäristörikos."

Kuuntelin lisäksi mm. Johanna Sinisaloa, Jussi Ojajärveä ja Päivi Alasalmea. Luonnon ja kulttuurin/ ihmisen suhdetta, markkinavoimia, valkoisen naisen roolia Afrikassa. Näistä lisää tuonnempana, ehkä.

perjantai 17. lokakuuta 2008

Oi niitä aikoja

Lueskelin tässä päivänä muutamana teinivuosien päiväkirjojani. Sitä ahistuksen määrää ja tunteiden paloa! Ja sitä energiaa - partiota, yleisurheilua, karatea, aerobicia ym. ym. viikon jokaiselle päivälle.

Teksti pyörii enimmäkseen ihmissuhteiden parissa, mutta aina silloin tällöin joukossa on yhtäkkiä joku havainto ympäröivästäkin maailmasta: Auschwitzin vuosipäivästä, lakoista (OAJ:n lakkouhka tietysti vaikutti koululaisenkin elämään), Tshernobylin vaikutuksista. Outoa, en ollenkaan muista olleeni mitenkään tietoinen ulkomaailmasta noina aikoina...

Paikoin todella myötähävettävää luettavaa (etenkin ne ainaiset epätoivoiset ihastumisjutut), mutta myös myötäelettävää. Jotkut asiat eivät ole noista ajoista juuri muuttuneet (ja jotkut taas aika paljon, onneksi).

Muutenkin olen tässä parin viikon aikana tullut miettineeksi ysäriä, tuota ihanaa aikaa. Tähän minut innoittivat Niun kolmikymppiskekkerit, joita juhlittiin pikkutunneille saakka baarissa ysärihittejä tanssahdellen. I like to move it, Coco jambo, Sweat (A lalalala long), Trust me, No limit, What is love, Israelism...

13-vuotiaana olen listannut suosikkimusiikkiani: Ace of Base, Abba, Army of Lovers, Joel Hallikainen ja sota-ajan iskelmät. Repikää siitä.

Yläasteaika oli täynnä kummallisia kirjoittamattomia sääntöjä, tai jos ei nyt sääntöjä, niin ainakin suosituksia. Piti olla Leviksen 501-farkut ja deodoranttina sinistä Fiitä. Jos tuli kouluun kumppareissa, oli ihme sivukylän juntti. Ja se pipopakko. Tai oikeastaan pipottomuuspakko. Yhtä aikaa piti olla samanlainen, mutta kumminkin oli hirmuinen hinku olla erilainen.

Juu-u. Kai sitä edelleenkin on tiettyjen kulttuuristen kehysten vanki, mutta ainakin valinnan varaa tuntuu olevan enemmän kuin pikkukylässä 90-luvulla.

Vastahanka

Ihmisjoukot ne pysyvät samanlaisina, oli kyseessä sitten yläasteen luokka tai 30+ -ikäinen työyhteisö. Kyynisyys, valittaminen ja vastahanka ovat normi, josta poikkeavat ovat hikkejä, p***eennuolijoita tai muuten epäilyttävää ainesta.

Kun töissä järjestetään kehittämispäivä, siihen kuuluu suhtautua nurjasti, tai korkeintaan pitkämielisellä alistuneisuudella. Jos joku kehtaa olla asiasta innostunut, tai edes heikosti positiivinen, niin tyyppi on varmaan kajahtanut tai keltanokka. Kaikilla "oikeilla" työntekijöillä kun olisi oikeasti niin paljon parempaakin tekemistä sille päivälle...

Kun työyhteisössä joku mättää, märistään nenä solmussa, että kun työkaveri/ johtaja/ naapurin Tauno ei tee mitään. Voi, enhän minä itse nyt voi mitään tehdä enkä ehdottaa asiain tilan parantamiseksi. Työkaverille/ johtajalle/ naapurin Taunolle ei tietenkään kerrota ongelmasta mitään, vaan heidän pitäisi itse ymmärtää missä ongelma on, ja ratkaista se. Valittaminen on helppoa, mutta aika harva känisijä osaa oikeasti tarjota ratkaisuja tai edes ratkaisuvaihtoehtoja havaitsemaansa hankauskohtaan.

Ja ans olla, kun tulee joku muutos! Että pitäisi omaksua jokin uusi toimintatapa ja muuttaa sitä, mikä on tehty kolkyt vuotta just tälleen. Ei-ei-ei-ei-ei... Tai jos jollakin on joku projekti. Ihan turhaa huuhailua! Jatketaan vaan samaan malliin, turha tässä on mitään uutta keksiä.

Nämä kärmätykset eivät rajaudu vain tämänhetkiselle työmaalleni - olen tehnyt vastaavanlaisia havaintoja myös muualla.

Onko herraviha ja ennakkoluuloisuus juurtunut suomalaisiin niin syvälle, että kaikkia auktoriteetteja ja uuden pauhaajia pitää oletuksena vastustaa? Onko työelämä (ja opiskelu) nykyään niin stressaavaa, että uuteen ei kerta kaikkiaan jaksa suhtautua positiivisesti, vaan se vain kuormittaa entisestäänkin korkkiruuville kiristettyä duunariparkaa? Mitä tämä on?

Minua nämä kyynisyys, valittaminen ja vastahanka väsyttävät aika paljon, mutta huomaan taipuvani itsekin niiden alle. Millä täältä myrkkysuosta pääsee ylös?

torstai 9. lokakuuta 2008

Respect

Nykyopiskelijoiden kanssa ei aina välillä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Oli luento mihin aikaan tahansa, se on aina väärään aikaan. Joukossa on poikkeuksetta joku, joka vänisee, että "se on ainut luento sinä päivänä, niin emmä viittis vaan sen takia tulla koululle, että onko se niinku pakollinen juttu."

Oma koulukuntansa ovat opiskelijat, jotka yrittävät siirtää luentoja itselleen sopivampaan aikaan. "Että voisko järkätä sit vaikka kaks ryhmää, kun minä ja Mirkku ei niinku päästä tuohon aikaan?!" Joo, eihän mulla muuta tekemistä olekaan kuin pitää 70 eri ryhmää, että kaikki Pirkot ja Erkit pääsevät varmasti paikalle.

Eräällä opiskelijalla oli niinkin paljon pokkaa, että kun tehtävä piti palauttaa tiettyyn päivään mennessä tiettyyn paikkaan, hän yritti jättää keskeneräisen paperin, "kun ei ole enää loppuviikolla asiaa sinne päin" (Sivumennen sanoen tämä tietty paikka sijaitsee niinkin kaukana kuin alle puolen kilometrin päässä sellaisesta paikasta, jonne ao. opiskelijalla kyllä oli asiaa)

Haloo, niinkö te työelämässäkin pomolle sanotte, että emmä viittiny tulla töihin kun oli vaan se yks homma tehtävänä sinä päivänä, tai että emmä viittiny hoitaa sitä juttua sille asiakkaalle, kun se oli siellä puolen kilsan päässä?

Kun meikäläinen vielä opiskeli (ei-niin-kauan-sitten), luennoilta jäätiin pois, jos ne eivät aikatauluun sopineet, ja muistiinpanot/ tehtävät jne. kyseltiin kavereilta sen jälkeen. Tai tehtävän palautukseen keksittiin jokin keino. Mutta ei näistä ongelmista lähdetty proffalle päätä aukomaan.

Onko kuluttajapuhe mennyt nykyihmiselle niin perille, että hän pitää itseään asiakkaana sekä koulussa että töissä? Asiakas on kingi, asiakas on aina oikeassa, asiakasta pitää totella!

En minä tässä nyt niitä aikoja kaipaa, kun opettajaa/professoria/pomoa hädin tuskin uskalsi katsoa silmiin. Nyt vain tuntuu siltä, että ollaan hetkahdettu ihan toiseen ääripäähän. Vähän kunnioitusta, pliiz!